Muodoton savimöykky on asetettu savenvalajan dreijalle, pyörivällä pöydällä. Taitavissa käsissä savi saa ainutkertaisen muodon ja tarkoituksen. Vähitellen se löytää hahmonsa – tai eipä sittenkään vielä! Savessa onkin kuivia ja kovia kohtia, hiekkaa ja kivensiruja. Savi ei taivukaan savenvalajan tahdon mukaan. Keskeneräinen astia särkyy. Mestari ei kuitenkaan heitä särkynyttä astiaa pois. Hän ottaa saven dreijaltaan, kastelee, pehmittelee ja puhdistaa sen. Sitten hän asettaa sen takaisin työpöydälleen. Jälleen hän taitavin käsin hakee esiin uutta muotoa.
Tätä työtä katseli nuori Jeremia. Turhautuneena ja katkerana hän oli tullut tälle Jumalan oppitunnille. Jeremia oli saanut tuntea, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Hän oli joutunut kokemaan, miten vaikeaa on varoittaa tuttuja ihmisiä. Ei ole helppoa sanoa ihmisille sitä, mitä he eivät kestä itsessään nähdä. Eikä ole helppo varoittaa lähestyvästä uhkasta ja vaikeuksista, joita he kieltäytyvät näkemästä. Ei ole helppo häiritä menestyvien ja itseensä tyytyväisten ihmisten rauhaa. Eihän sellaisista puheista saa kuin ihmisten vihat niskoilleen. Näin epäkiitollisen tehtävän Jumala oli kuitenkin Jeremialle antanut. Ivaa, pilkkanaurua ja tappouhkauksia siitä tietenkin seurasi.
Savenvalajan verstaassa Jumala opetti, ettei Jeremia itse voi eikä hänen tarvitsekaan muuttaa kansaa toiseksi kuin se on. Jumala, suuri savenvalaja tekee kyllä itse työnsä. Hän tekee sen omassa aikataulussaan ja viisaan suunnitelmansa mukaan. Jumala näytti myös, etteivät edessä olevat vaikeudet ja tuho merkitse sitä, että hän vihaisi uskotonta kansaansa tai hylkäisi sen. Savenvalajan on joskus annettava pilalle menneen työnsä särkyä, jotta hän voisi luoda siitä ehjää ja uutta. Samalla tavalla Jumalakin sallii ylpeiden suunnitelmiemme ja itsevarmuutemme joskus sortua. Mutta särkyneistä ja maahan painetuista hän tahtoo jälleen luoda uutta ja ehjää.
Oppitunti savenvalajan verstaassa ei mennyt heti perille. Jeremia oli yhä kiukkua täynnä. Iltarukouksessaan hän rukoili kostoa vihollisilleen, pilkkaajilleen ja uhkaajilleen. Vasta myöhemmin profeetta oivaltaa Jumalan tarkoituksen. Tuhon tullessa hän ei enää tunne pienintäkään vahingoniloa. Hän jakaa kansansa kärsimykset ja kulkee uskollisesti sen rinnalla. Hän lohduttaa ja rohkaisee sitä.
Vanhan testamentin lukukappaleestamme on nykyisestä raamatunkäännöksestämme on jäänyt pois merkityksettömältä tuntuva pieni sana, johon alkuteksti antaisi aihetta. Tuo sana on ”alas”. ”Mene alas savenvalajan työpajaan” Savenvalajan verstaat olivat yleensä alhaalla laaksoissa, purovarsilla. Sieltähän savea parhaiten löytyi.
Mutta voimme nähdä tuon pienen sanan merkityksen toisinkin. Meidän on laskeuduttava alas, alas omasta ylpeydestämme. Vain siten voimme nähdä itsemme ja oman tilamme. Meidän on laskeuduttava alas, että osaisimme viisaasti ja rakastaen kulkea toistemme rinnalla. Tarvitsemme nöyryyttä ja viisautta, että osaisimme oikealla tavalla varoittaa, kun on sen aika. Tarvitsemme kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, että kohtaisimme lähimmäistemme loukkaantumisen ja kiukun. Mutta ennen kaikkea Jumala lähettää meidät alas niiden rinnalle, joiden haaveet ovat sortuneet, suunnitelmat kariutuneet, joiden elämä on rikki ja palasina.
Oman aikamme ihminen on avoimen itseriittoinen. Hän ei sano ainoastaan rakentavansa omaa kehoaan. Hän rakentaa myös persoonallisuuttaan, mielikuvaa itsestään. Hän rakentaa uraansa ja tulevaisuuttaan. Hän arvelee olevansa oman suunnittelunsa ja määrätietoisen työskentelynsä tuote. Hän miettii, millainen tahtoisi olla, millaiseksi muiden silmissä tulla. Mutta kun hänen toiveensa särkyvät ja suunnitelmansa epäonnistuvat, hän kysyy vihoissaan Jumalalta: ”Miksi minulle tämän teit.” Hän arvelee Jumalan hylänneen hänet, kun hänen suunnitelmansa ja aikeensa romahtavat.
On mentävä alas, että suostumme näkemään toisissamme ihmisen, jota Jumala on muovannut ja muovaa vastakin, vaikka ei ehkä juuri sellaisiksi kuin me haluaisimme. On mentävä alas, että näkisimme omat vikamme ja puutteemme, itseriittoisuutemme ja kovuutemme. On mentävä alas, että näkisimme vastoinkäymiset mahdollisuutena kasvaa ja oppia uutta. Ja ennen kaikkea on laskeuduttava alas, että näkisimme omien suunnitelmiemme sortumisen mahdollisuutena Jumalan uutta luovalle työlle.
Rakkaudessaan uskollinen Jumala on Jeesuksessa tullut alas ihmisten hädän ja heikkouden keskelle, jakanut sen heidän kanssaan. Galileassa ja Juudeassa Jeesus oli liikkunut niiden ihmisten keskuudessa, joiden elämä oli mennyt piloille, unelmat romahtaneet, harhakuvat itsestä Jumalan edessä särkyneet. Hän oli parantanut sairaita, antanut näön sokeille ja auttanut rammat kävelemään. Hän oli auttanut eri tavoin yhteisön ulkopuolelle sysättyjä pääsemään muiden joukkoon. Hän oli julistanut heidän syntinsä anteeksi ja kutsunut heidät osallisiksi Jumalan valtakunnasta. Rikki menneet ja hylätyt ihmisastiat olivat saaneet häneltä uuden elämän. Jeesuksessa näemme savenvalajan, joka antaa särkyneille ja kelvottomiksi tuomituille ihmisille uuden elämän.
Tämän päivän evankeliumissakin Jeesus laskeutuu alas. Hän laskeutuu alas Öljymäen rinnettä. Hän näkee edessään saman kaupungin, jonka asukkaita Jeremia oli varoittanut ennen sen tuhoa 600 vuotta aikaisemmin. Hän katselee huikaisevan kaunista kaupunkia, sen entistä korkeampia muureja, sen vastavalmistunutta temppeliä, mahtavampaa kuin yksikään aikaisemmista. Samalla hän näkee myös tuhon, joka neljänkymmenen vuoden kukuttua kohtaa kaikkea tätä. Hän näkee kansansa hirvittävän kohtalon. Hän liikuttuu ja purskahtaa itkuun.
Jeesus näkee kansansa opettajissa ja johtajissa saviastian, joka ylpeydessään ja itsevarmuudessaan on täynnä kiviä ja hiekkaa, taipumatonta suuren savenvalajan käsissä. Varoitukset ovat menneet hukkaan, kuuroille korville. He ovat luottaneet omaan oikeassa olemiseensa, menestykseensä, neuvokkaaseen diplomatiaansa, ja voimaansa. Kaikelle muulle he ovat olleet sokeita. Jeesus on näille ihmisille kiusallinen rauhan häiritsijä, kuten Jeremia samalle kaupungille aikoinaan. Jeesus näkee oman tuhonsa heidän käsissään, mutta sitä hän ei itke. Hän itkee ihmisten kovuutta, itseriittoisuutta, ylpeyttä ja sokeutta. Hän itkee heidän elämänsä valumista hukkaan.
Mutta Jeesus ei jää toimettomaksi. Hän menee temppeliin. Hän raivaa tilaa sille temppelin pihalle, jonne kaikilla on lupa tulla. Sinne hän raivaa tilaa syrjään sysätyille. Hän puolustaa heidän oikeuttaan turvautua Jumalaan, rukoilla häntä kaikessa rauhassa. Hän puhuu heille Isänsä valtakunnasta, hänen armostaan. Keskeneräiset, rikkimenneet ja ihmisten hylkäämät Jumalan saviastiat löytävät Jeesuksen sanoissa, ja pian hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan, uuden elämän.
Kristus, suuri savenvalaja jatkaa työtään tässä maailmassa. Hän itkee ihmisten kovuutta, itsevarmuutta ja sokeutta. Mutta samalla hän laskeutuu alas niiden luo, jotka ovat keskeneräisiä, rikkinäisiä ja itsessään tuhoon tuomittuja. Heille hän antaa elämän. Rikkinäisyys ja viat näkyvät vielä, mutta uusi hahmo syntyy Kristuksen käsissä. Apostoli Johannes toteaa tästä: ”Rakkaat ystävät, ei ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan.”