Jeesuksen kärsimyshistoria on kuin kahdella värillä painettu kuva. Jos kuva painetaan vain toisella värillä, se vääristyy, emmekä voi ymmärtää kertomuksen sanomaa. Molemmat värit on painettava ja nähtävä yhtä aikaa täyteläisinä ja kirkkaina. Nuo kaksi väriä ovat Jeesuksen jumaluus ja ihmisyys. Jos toinen väri puuttuu tai haalistuu taustalle, kokonaiskuva vääristyy. Silloin kärsimyshistorian tapahtumat näyttävät käsittämättömiltä, niissä ei ole mieltä.
Jos näkisimme Jeesuksessa vain ihmisen, hyvän opettajan ja rakastavan ihmisen mallin, mutta emme Jumalaa, kärsimyshistoria olisi meille murhenäytelmä hyvän ja pahan taistelusta. Se ei auttaisi meitä vähääkään eteenpäin. Kysyisimme, mitä merkitystä voi olla yhden syyttömän kärsimisellä kenellekään syylliselle, puhumattakaan, että sillä voisi olla merkitystä kaikille kansoille kaikkina aikoina.
Entä jos Jeesus olisi vain Jumala ihmishahmossa, mutta ei todellinen ihminen. Silloin ei Jeesuksen taistelu, häpeä ja kärsimys, jano, yksinäisyys ja kuolema olisi todellista ihmisen tuskaa. Se kaikki olisi vain näennäistä, silmänlumetta. Pyydämme siis, että saisimme nähdä molemmat värit kirkkaina ja täyteläisinä.
Heprealaiskirjeessä rohkaistaan uupumusta ja epätoivoa vastaan kamppailevia kristittyjä viittaamalla Kristukseen: ”Meidän ylipappimme jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavalla kuin meitäkin koetellaan; Hän ei vain langennut syntiin.”
Kiusaus ja koettelemus on sama asia. Näkökulma vain vaihtelee. Kiusaaja kiusaa. Jumala ei kiusaa ketään, mutta hän sallii sen joskus. Silloin hän koettelee.
Jeesuksen ihmisyyttä ei ollut vain hänen syntymisensä Mariasta, hänen ihmisolemuksensa, nälkänsä ja janonsa vaan myös se, että hän oli kiusattu niin kuin vain ihminen voi olla. Siitäkään ihmisen osasta Jumala ei Poikaansa säästänyt. Siksi Jeesus tietää kokemuksesta, kuinka heikoksi ihminen voi tuntea itsensä kiusauksissa. Ihminen kohtasi kiusauksen, tuon hyvän ja pahan taistelun itsessään ensimmäisen kerran Paratiisin puutarhassa. Silloin hän hävisi ja kiusaajasta tuli hänen elämänsä isäntä. Sanotaan, että kiusaaja ei kiusaa omiaan ja miksipä kiusaisi.
Tämän ruusumaanantain ahtiteksti vie meidät toiseen puutarhaan, Getsemaneen. Siellä käydään hirvittävä taistelu ihmisestä, taistelu elämästä ja kuolemasta. Jumala itse taistelee Getsemanen puutarhassa, mutta ihmiseksi tulleena, kiusauksille alttiina ja ihmisen heikkoudessa.
Lähtiessään Getsemaneen Jeesus oli sanonut arvoituksellisesti: ”Jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa, niin myös laukun. Jolla ei ole, myyköön viittansa ja ostakoon miekan.” Nyt oli edessä taistelu, johon ei lähdetä soitellen sotaan, vaan hyvin varustautuneina. Opetuslapset eivät toki voineet ymmärtää, mistä taistelusta oli kysymys ja mitä aseita siihen tarvittiin. Siksi he vastasivat: ”Herra, tässä on kaksi miekkaa.” Kuten luimme, eräs opetuslapsista tarttuikin miekkaansa myöhemmin illalla. Hän ei aavistanut, että Jeesuksen tarkoittama taistelu oli silloin jo käyty, aivan toisenlaisin asein.
Katsokaamme siis, millaisin asein Jeesus oli itse varustautunut Getsemanen yön taisteluunsa. Ainakin kolme tärkeää asetta löydämme.
Jeesus oli aikaisemmin opettanut rukouksen, jossa pyydetään: Äläkä saata meitä kiusaukseen.” Samassa rukouksessa hän opettaa pyytämään: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Nyt hän pyysi: Jos tahdot, ota minulta pois tämä malja. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” Kaksi kertaa hän meni nukahtaneiden opetuslasten luokse ja sanoi: ”Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.”
Suurin voitto sodassa on, ettei sitä tarvitse edes käydä. Suurin apu kiusauksissa on, että varjellumme niistä. Koetellessaan meitä, Jumala koettelee luottamustamme häneen, myös sitä, kenen puoleen me hädässämme käännymme ja kenen puoleen käännymme tappionkin kärsittyämme. Siksi nämä kaksi rukousta: ”Älä saata meitä kiusaukseen.” ja ”Tapahtukoon sinun tahtosi, kuuluvat yhteen. Ne ovat tärkeitä taistelussa kiusauksia vastaan.
Toiseksi Jeesus varustautuu taisteluun Getsemanessa ottamalla lähimmät ystävänsä mukaan. ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.” Sen Jeesuskin itsestään tiesi. Sisäisessä taistelussakin tarvitsemme tukijoukkoja, kanssataistelijoita, edes jonkun lähellemme. Tiedämme, ettei noista mukaan otetuista ollut sinä yönä taistelijoiksi. Uni voitti heidät. Mutta ehkö nuo nukkuvatkin tukivat Jeesusta läsnäolollaan. Olihan siinä Jeesuksen lähellä muutama niistä, joiden puolesta hän taisteli. Hän taisteli yksin jääneenä, mutta ei omassa asiassaan. Niiden ihmisten muistaminen, jotka Jumala on meille antanut, on jokaiselle tärkeää myös taistelussa itsekkyyttä ja mukavuutta vastaan.
Kaikkein tärkein varustus kovassa taistelussa oli kuitenkin hellittämätön rukous, että Jumala antaisi voimia. Ja niitä voimia Jumala sinä yönä antoi.
Missä on rukousta, siellä ei kukaan taistele yksin epäuskoa, epätoivoa ja kiusauksia vastaan. Jumala on siellä läsnä tukemassa taistelijaa, antamassa viisautta ja voimia ja ajamassa vihollista pois.
Itse taistelun voittaneena Jeesus annettiin niiden käsiin, jotka jo oli voitettu. Näin täytyi tapahtua. Kristuksen – Jumalan Pojan – oli kuljettava ihmisen tie loppuun asti. Edessä oli vihollisista viimeinen, kuolema.