”Minä olen tie, totuus ja elämä!” Miltä nämä Jeesuksen sanat kuulostavat tämän päivän itsetietoisen ja itseään toteuttavan ihmisen korvissa? Eikö hänen omaan suuhunsa sopisi luontevasti sanat: minun tieni, minun totuuteni, minun elämäni?
Minun tieni! Ihminen ei halua ainoastaan valita omaa tietään. Hän suunnittelee ja rakentaa sen itse. Hän käyttää siitä sanaa ura, koska hän on sen itse raivannut, uurtanut siihen jälkensä. Mutta, minne se ura oikeastaan johtaa? Ja mikä on matkakumppaneiden osa muuta kuin olla välineitä uran rakentamisessa. Mitä on elämä tällä tiellä. Onko se, jotakin, jota koko ajan tavoitellaan? Mikä sillä tiellä on kylliksi, päästäänkö perille koskaan? Vai odottaako lopussa katkera tappio, alamäki ja luopuminen?
Minun totuuteni. Totuus en se, minkä varaan elämä rakentuu, Se on sitä, mistä elämän arvon nousevat ja kestävät elämän kovissa tuulissa. Kestääkö lopulta sellainen totuus, joka seisoo elämän välinearvojen varassa, vallan, aseman, arvostuksen, omaisuuden, hyvinvoinnin varassa? Eikö siinä tavoittelussa kadoteta usein se, millä onkin elämässä itseisarvoa, totuus, sisäinen vapaus ja rauha, oikeudenmukaisuus, ilo? Entä, sitten, kun kaikki romahtaa, menee terveys, ystävät, työpaikka, omaisuus? Onko sitten toisen totuuden aika?
Minun elämäni. Elämä on tarkoitettu jaettavaksi, elettäväksi yhdessä toisten kanssa. Osallisuus yhteisestä elämästä, elämän jakaminen toisten kanssa on yksi elämän itseisarvoista. Se on elämää, jota ei eletä toisten kustannuksella eikä toisista piittaamatta.
Ei oma tie, oma totuus, oma elämä ole tämän ajan keksintöä. Ne nousevat ihmisen olemuksesta, syntiin langenneet ihmisen perusolemuksesta. Hän tahtoo olla itselleen kaiken mitta, oma jumalansa ja oman elämänsä herra.
Eivät edes Jeesuksen valitsemat opetuslapset, apostolit, olleet poikkeus. Jeesuksen seurassakin heillä oli omat itsekkäät visionsa, oma kunnian tie mielessään. He olivat jakaneet mielissään kunniapaikkoja mestarinsa vasemmalla ja oikealla puolella kulkiessaan kohti Jerusalemia. Heillä oli oma totuutensa, joka esti heitä kuulemasta sitä, mitä he eivät halunneet. He eivät suostuneet kuulemaan, että edessä oli risti, häpeä ja tappio.
Kaikki tuo oli jo aivan käsillä, parin tunnin päässä, kun Jeesus piti heille jäähyväispuhettaan. Jälleen Jeesus puhui siitä, mikä ei sopinut heidän omaan uraansa, ei heidän totuuteensa eikä heidän kaavailemaansa elämään.
Älkää murehtiko! Älkää pelätkö! Kaikki kääntyy hyväksi. Näin sen on mentävä. Luottakaa Jumalaan! Luottakaa minuun! Älkää hätäilkö. Kun oman tien edessä on seinä vastassa, kun oma totuus paljastuu harhaksi, kun oma elämä joutuu vararikkoon ja on uhattuna, Jumalan suunnitelmille avautuu tilaa. Ne alkavat toteutua.
Jeesus puhui kodista, isänsä kodista. Koti on kuva siitä, missä on meidän paikkamme. Se on kuva siitä, mihin me kuulumme ja missä saamme olla aidosti oma itsemme. Koti on kuva siitä, missä meitä rakastetaan ja minne meitä on odotettu. Se on kuva siitä, missä kaikki on valmiina tuloamme varten. Koti on parhaimmillaan yhdessä jakamista. Kukaan ei ole omassa kodissaan osaton ja ulkopuolinen.
Päämäärä ei ole ura eikä omat saavutukset, ei elämän pelivälineiden kerääminen. Elämän päämäärä on päästä kotiin ja kulkea matka yhdessä. Isälläni on koti, sanoo Jeesus. Ja minä olen tie. Joka tuntee minut, hänellä on tie, joka vie perille. Minä olen totuus, joka ei petä kulkijaa. Matka voi olla joskus raskas ja vaikea, mutta sitä ei tarvitse kulkea yksin ja se vie perille. Minä olen elämä. Joka tuntee minut, sille elämä avautuu lahjana jo nyt eikä sitä häneltä edes kuolema riistä.
Ensimmäiset kristityt kutsuivat toisiaan sen tie kulkijoiksi. He olivat toisilleen matkakumppaneita tiellä, jolla Kristus heitä kuljetti. Sen tien kulkijoita olemme tämänkin päivän kristittyinä. Meidän ei tarvitse rakentaa omaa tietämme, ei suunnitella elämäämme oman totuutemme varaan eikä elää itsellemme. Se ei elämää olisi. Elämä avautuu nyt ja aina edessämme sillä tiellä, jolle ylösnoussut Kristus meitä kutsuu. Sen tien kulkijoiksi Jeesus meitäkin varustaa ja lähettää.