Tänä iltana liitymme Pietarin seuraan. Evankeliumeissa kohtaamme Pietarin Herramme edessä ilman sitä loistoa ja arvokkuutta, jonka kirkko on myöhemmin pukenut hänen ylleen ensimmäisenä Rooman seurakunnan kaitsijana. Evankeliumien Pietari onkin meille läheisempi, kuin veli konsanaan. Hänen rinnalleen me olemme jo käyneetkin tänä iltana tunnustaessamme yhdessä syntimme Va-pahtajamme katseen alla:
”Oi sinä kaikkein Armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua, vaivaista syntistä, ja katso puoleeni laupeutesi silmin, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt. — ja anna minulle armo, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni.”
Millaisena muistamme Pietarin hänen kulkiessa Jeesuksen seurassa Galilean maisemissa. Pietari oli ilmeinen johtaja, sanavalmis toimen mies, joka mielellään esiintyi koko joukon puolesta. Pietari olikin sen venekunnan johtaja, johon kuuluvat kahden perheen vel-jekset Sepedeuksen pojat Jaakob ja Johannes sekä Joonan pojat Simon ja Andreas.
Sepedeuksen pojat ja Pietari muodostivatkin selvästi opetuslapsijoukon kovan ytimen, kuten nykyisin sanottaisiin. Tämän joukon Jeesus oli ottanut mukaansa kirkastusvuorelle. Tästä joukosta Pietari oli ensimmäinen, joka tunnusti Jeesuksen elävän Jumalan pojaksi. Siinä yhteydessä Simon Joonaan poika sai Jeesukselta nimen Petros, mikä tarkoittaa kalliota. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, sanoi Jeesus, tarkoittaen pikemmin Pietarin uskoaan Kristukseen kuin hänen persoonaansa.
Pietarin osakseen saama huomio ja luottamus merkitsivät itsetunnon kasvua, ellei suorastaan sen paisumista. Sen Jeesus huomasi viimeisellä matkalla kohti Jerusalemia. Tuo piirre Pietarissa on kovin inhimillinen ja tuttu. Tuttu se on myös hengellisestä elämästä. Se, jonka osaksi on tullut vahvoja hengellisiä kokemuksia, niiden antamaa varmuutta ja arvostusta, alkaa pian luottaa väärällä tavalla itseensä. Hän alkaa kantaa enemmän huolta muiden uskosta kuin omastaan. Näin Pietarikin oli viimeisenä iltana itseään täynnä: ” ”Vaikka kaikki loukkaantuisivat sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu.”
Tämän maanantai-illan evankeliumissa avautuu koulu, johon Pietari joutui. Tai sanokaamme kolme tärkeää oppituntia, Pietarin kouluttaminenhan jatkui pääsiäisen jälkeen, niin, epäilemättä hänen elämänsä loppuun asti.
Ensimmäisen oppitunnin aiheena oli valvominen. Juutalaisen perinteen mukaan pääsiäisaterian jälkeinen yö valvottiin yhdessä. Muistuttihan se yöstä, jolloin valitun kansan täytyi olla valmiina jättämään kaikki ja lähtemään liikkeelle, kun Jumalan aika koitti, orjuudesta vapauteen, kohti luvattua maata.
Jeesus oli tuskallisen tietoinen, mihin hänen täytyi olla valmiina viimeistä pääsiäisateriaansa seuraavana yönä. Hän tiesi olevansa itse se uhrikaritsa, jonka veren suojissa Jumalan kansa pääsee synnin ja kuoleman orjuudesta Jumalan lasten vapauteen. Jeesus oli vienyt Getsemanen puutarhaan samat kolme opetuslastaan, jotka olivat olleet hänen kanssaan kirkastusvuorella. Ne, jotka olivat nähneet hänen kunniansa, saivat nyt todistaa hänen syvintä ahdistustaan. Jeesus pyysi heitä kanssaan valvomaan ja rukoilemaan. Mutta niin kuin uni oli voittanut tuon kolmikon kirkastusvuorella, niin se voitti täälläkin.
Valvominen on valmiutta kysellä Jumalan tahtoa, suunnitelmia ja aikoja. Se on valmiina olemista. Se on valmiutta luopua omista suunnitelmista, omista haaveista, omasta mukavuudesta, omasta kunniasta. Se on valmiutta olla Jumalan käytettävissä siihen, minkä hän hyväksi näkee. Rukous ja valvominen kuuluvat yhteen. Tässä rukouksessa ei ole kysymys vain hyvän saamisen ja pahasta pääsemisen pyytämisestä. Rukousvalvomisessa kysellään Jumalan tahtoa ja pyydetään häneltä valppautta, nöyryyttä ja rohkeutta suostua siihen, minkä Jumala viisaudessaan ja rakkaudessaan näkee hyväksi. Kehnon arvosanan sai Pietari tästä oppitunnista. Yhä uudelleen Jeesus löysi ystävänsä nukkumasta. Mutta onko meidän valvomisemme laita ollut sen parempi. Hurskas itsetyytyväisyys on valvomiseen petollinen päänalusta.
Toisen oppitunnin aiheena oli luottaminen. Kun Jeesuksen vangitsijat tulivat lampuin ja seipäin puutarhaan, Jeesus kysyi, ketä he etsivät. Jeesus nasaretilaista, he sanoivat. ”Minä se olen”, vastasi Jeesus. Tarkkaan kääntäen hänen vastauksensa oli: ”Minä olen”. Tämän Jumalan nimen, jota juutalainen vältti lausumasta, Jeesus oli lausunut itsestään monta kertaa. Monet olivat sen kuullessaan pelästyneet, toiset vihastuneet ja keränneet maasta kiviä kivittääkseen Jumalan pilkkaajan. Nyt ylipapin hurskas vartiokaarti perääntyi ja heittäytyi maahan. ”Minä olen”. Tuo Jumalan Moo-sekselle ilmoittama nimi kertoo, kuka on kaiken olemisen lähde, alku ja luoja. Nimi kertoo hänestä, jonka varassa kaikki oleminen on ja jonka tietämättä hiuskarvakaan ei putoa päästämme.
Epäusko on siinä, ettemme ota Jumalaa lukuun. Kuvittelemme, että elämämme on omassa varassamme. Meidän on vaikea suostua Jumalan suunnitelmiin häpeässä ja tappiossa. Kiusauksenamme on tehdä omat ratkaisumme, ottaa aloite omiin käsiin. Siihen kiusaukseen Pietarikin itsevarmana toimenmiehenä sortui, kun vetäisi miekan esiin ja sivalsi sillä ylimmäisen papin palvelijalta korvan. Pietari ei tajunnut että varsinainen taistelu oli jo käyty hänen nukkuessaan. Juuri siinä taistelussa Jeesus oli suostunut Jumalan tahtoon. Tämänkin tentin Pietari siis reputti. Emmekä me hänen veljensä ja sisarensa oli olleet häntä vahvempia. Meidän on helppo suostua Jumalan tahtoon menestyksessä ja kunniassa, mutta ylivoimaisen vaikeaa tappiossa ja häpeässä.
Kolmas oppitunti koski Kristuksen tunnustamista. Juuri siinä Pietari oli ehtinyt rehvastella lujuuttaan. Mutta koko yö oli Pietarille yhtä katastrofia. Ei ollut sinä yönä kovasta kalliosta muuksi kuin sanansa syöjäksi. Kävi juuri niin kuin Jeesus oli sanonut: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmasti minut kiellät.” Nyt viimein Pietari tajusi, missä hän oli omassa varassaan. Mielikuva uljaasta uskonsankarista sortui, kuin hiekalle rakennettu talo. Kerrotaan, että Pietarin silmät eivät siitä itkusta koskaan kuivuneet. Tällä vanhan kirkon opettajat halusivat ilmasti, että tuon katastrofaalisen yön kokemus oli Pietarille lopun ikäänsä se pistin, joka piti hänet kaikesta arvovallasta huolimatta nöyränä ja kaikessa vain Herraansa luottavana.
Vanhan kirkon isät opettivat, että kristityn uskonelämässä on monesti nähtävissä kolme vaihetta. He antoivat näille vaiheille nimet Mooseksen elämän mukaan: tuli, pilvi ja pimeys. Tulen vaihetta elää se, joka on kuullut Jumalan kutsun, kokenut ja ymmärtänyt hänen voimansa ja lähtenyt innoissaan liikkeelle. Kaikki on silloin selvää ja varmaa. Mutta sitten merkit saattavat loppua, menestystä seuraakin vastoinkäymiset, harmaa arki, autiomaa. Nekin, joita olet saanut mukaasi, kääntyvät sinua vastaan. Jumala, joka oli ollut läsnä kokemuksissa, kätkeytyy harmaan pilven taakse.
Oma ymmärrys, kokemus ja tahto ei ole enää uskon kestävä perusta. Pilven varjo muuttuu pimeydeksi, epätoivoksi. Oma pohja pettää. Mutta juuri siellä keskellä pimeyttä ja avuttomuutta sinua kantaakin Jumalan käsittämätön armo ja rakkaus. Tajuat, että hän on seurannut sinua koko ajan pilvessä ja pimeydessä. Sen jälkeen pimeinkin yö loistaa Jumalan läsnäolon kirkasta valoa.
Pietari sai valonsäteen pimeyteensä Jeesuksen rakastavasta katseesta. Eikä Jeesus jättänyt asiaa edes siihen. Pääsiäisen jälkeen, Pietarin kotimaisemissa aamuisella kalanuotiolla Jeesus ei kysellyt Pietarilta hänen uskonsa lujuutta, vaan rakkautta, kolme kertaa: Simon Joonaan poika, rakastatko sinä minua. Ja kolme kertaa Herransa kieltänyt Pietari sai vastata: Herra sinä tiedät, että olet minulle rakas: Sitten Jeesus sanoi: Ruoki minun lampaitani. Näin Pietaria oli koulutettu kantapään kautta sielunpaimeneksi, joka tiesi, miten pilvisenä ja pimeänä päivänä hajalle joutunutta laumaa hoidetaan ja ruokitaan.