Miksi me kristityt kokoonnumme jumalanpalvelukseen, messuun? Miksi juuri tänään, sunnuntaina? Miksi luemme evankeliumin ja miksi siitä saarnataan? Mistä on kysymys? Päivän evankeliumista löydämme vastauksia näihin kysymyksiin.
Ennen vangitsemistaan Jeesus oli halunnut syödä viimeisen aterian opetuslastensa kanssa. Silloin oli torstai-ilta. Aterian lopulla Jeesus otti käsiinsä leivän ja viinimaljan. Hän sanoi: ”Nämä ovat minun ruumiini ja vereni. Ottakaa ne vastaan syntienne anteeksi antamiseksi” Kokoontukaa tässä tarkoituksessa vast´edeskin yhteen jakamaan tämä ateria. Niin usein kuin niin teette, tehkää se minua muistaen. Silloin olette osallisia minun kuolemastani ja elämästäni.
Kolme päivää myöhemmin, juutalaisen kalenterin mukaan viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina sama opetuslapsijoukko, Juudasta ja Tuomasta lukuun ottamatta, oli seuraavan kerran koolla. Torstai-illan kokoontumisen jälkeen oli tapahtunut kauheita asioita. Koko joukko oli ollut välillä hajallaan. Koko elämä oli, kaikki oli sortunut. Jeesus oli vangittu, tuomittu ja ristiinnaulittu. Varhain aamulla opetuslapset olivat kuulleet tyhjästä haudasta. Se oli hämmentänyt heitä. Jeesuksen kehotuksen mukaisesti he jakoivat leivän ja viinin ja muistelivat häntä. Ehkä he koettivat palauttaa mieleensä ja yrittivät ymmärtää, mitä Jeesus oli etukäteen puhunut kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Kun he muistelivat Herraansa, yhtäkkiä hän oli itse heidän keskellään ja puhui heille.
Silloin Jeesus antoi opetuslapsilleen valtuudet antaa nimessään syntejä anteeksi. Hän antoi Pyhän Hengen, joka heidän kauttaan paljastaa ihmisten syyllisyyden ja vapauttaa heidät siitä hänen nimessään.
Viikkoa myöhemmin, seuraavana sunnuntaina opetuslapset olivat jälleen koolla. Kenties taas murtamassa leipää niin kuin he Jeesuksen asettamaa ateriaa kutsuivat ja muistelemassa häntä. Jälleen Jeesus ilmestyi heille lukittujen ovien sisällä.
Jeesuksen seuraajille näytti siis alun alkaen tulleen tavaksi kokoontua viikon sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä, Herran päivänä, kuten he sunnuntaita myöhemmin kutsuivat. He mursivat leipää ja muistelivat Mestariaan. Ennen ateriaa he tunnustivat syntinsä ja ne julistettiin heille Jeesuksen nimessä ja hänen antamin valtuuksin anteeksi annetuiksi. Leipä ja viini oli vakuutena siitä, että kaikki oli sovitettu.
Jeesuksen seuraajat kokivat, että silloin Jeesus itse oli heidän kanssaan ja puhutteli heitä. Hän paljasti synnin, hän vapautti iloon ja rauhaan. Hän lähetti palvelijansa liikkeelle todistamaan mestaristaan ja osoittamaan hänen rakkauttaan maailmalle. Tämä kokemus säilyi vahvana senkin jälkeen, kun Jeesus oli otettu taivaaseen eivätkä hänen seuraajansa enää nähneet mestariaan. Juuri tämän kokemuksen kautta seurakunta kasvoi ja levisi nopeasti eri puolille tunnettua maailmaa.
Ehtoollisen viettäminen ja Jeesuksen sanojen ja tekojen muistaminen näytti näin alun alkaen liittyvän yhteen. Jeesuksen sanoja ja tekoja muisteltiin aina siitä tilanteesta ja niistä kysymyksistä käsin, jotka seurakunnalle olivat kulloinkin ajankohtaisia. Mietittiin, mitähän Jeesus meille nyt sanoisi. Miten hänen sanansa on ymmärrettävissä tässä tilanteessa? Mitä hän tekisi tässä tilanteessa? Kun Herran päivän kokoontumiseen vielä liittyi rukouksia, se Herran itsensä opettamakin, synnintunnustus ja syntien anteeksijulistaminen, synagogajumalanpalveluksesta opittu psalmilaulu, vanhan testamentin tekstin ja Herran siunaus, oli meillekin tuttu messun runko jo varhain hahmottunut.
Kului muutama vuosikymmen, eikä silminnäkijöitä ollut juuri enää Jeesuksen sanoja ja tekoja muistelemassa. Silloin suusanalliset ja osittain muistiin jo kirjoitetut Jeesuksen opetukset koottiin evankeliumeiksi. Niitä alettiin lukea seurakunnan yhteisissä kokoontumisissa. Samalla joku seurakunnan vanhimmista selitti, mitä kuullusta avautui siihen elämäntilanteeseen, jossa seurakunta kulloinkin eli. Luettiin myös kirjeitä, joissa apostolit sovelsivat Jeesuksen opetuksia seurakunnan elämäntilanteisiin. Ja jälleen koettiin sama: Jeesus itse oli omiensa keskellä ja puhui heille. Hän avasi heidän sydämensä rakkaudelleen, rohkaisi heitä ja lähetti heidät palvelemaan.
Tähän ketjuun me kuulumme lähes kaksi vuosituhatta myöhemmin. Ja edelleen Herra itse puhuttelee meitä sanassaan, jakaa elämänsä kanssamme leivässä ja viinissä ja kuulee rukouksemme. Pyhä Henki paljastaa syyllisyytemme ja vapauttaa meidät Kristuksen tähden rakastamaan ja palvelemaan iloisin ja vapain mielin.
Jeesuksen ohella päivän evankeliumin päähenkilö on apostoli Tuomas. Ensimmäisenä Herran päivänä hän ei ole opetuslasten kokoontumisessa paikalla. Kun hän tulee keskelle Herransa kohdannutta joukkoa, hän on jäänyt jostakin oleellisesta vaille. Hänen on mahdoton uskoa, että Jeesus on noussut kuolleista ja että hän elää. Hän suorastaan uhoaa epäuskoa ja vaatii todisteita.
Oliko siis Tuomas muita opetuslapsia kovapäisempi, tuollainen järkevä ”jalat maassa” –tyyppi? Olivatko muut häntä herkkäuskoisempia, uskonnollisempia? Tuskin siitä on kysymys. Se nyt vain oli Tuomas, joka oli ensimmäisellä kerralla poissa. Yhtä epäuskoisia olivat kaikki sitä ennen. Ja yhtä epäuskoinen olisi ollut kuka tahansa, ellei olisi itse kohdannut Herraa. Eivät toisten kertomukset, ei vahvatkaan vakuuttelut, ei toisten masennuksen muuttuminen innostukseksi riittänyt vakuuttamaan Tuomasta. Eivät ne riitä antamaan uskoa kenellekään muullekaan. Vain Jeesuksen kohtaaminen sen tekee.
Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe, sanoo Jeesus. Hekin uskovat, koska Jeesus on kohdannut heidät, sanassaan. Joskus ajattelemme, että usko tulee tyhjästä. Tai ajattelemme, että se tulee, kun joku toinen käännyttää. Ei se tyhjästä tule eikä kukaan ihminen siihen käännytä. Kristus antaa itse uskon. Hän itse lähestyy meitä sanassaan ja sakramenteissaan. Hän on niissä läsnä, puhuttelee meitä ja tulee elämäämme. Jos joku käännyttää, se on Kristus itse. Välikappaleinaan hän toki meitä ihmisiä käyttää.
Usko ei myöskään ole niinkuin kerran saavutettu etu, joka säilyy, ellemme siitä luovu. Usko on yhteyttä Kristukseen ja siksi sitä on syytä vaalia. Ehkä Tuomas oppi kantapään kautta, mistä hän jää osattomaksi, kun jäi pois Herransa omien kokoontumisesta, siitä, jossa hän lupasi itse olla läsnä.
Usko hiipuu, kun yhteys Jeesukseen katkeaa. Se hiipuu, kun yhteytemme Jeesuksen opetusta kuuntelevaan ja ehtoollista viettävään seurakuntaan katkeaa ja kun yhteys sanan tutkimiseen ja rukoukseen katkeaa. Usko ei elä tyhjästä. Se elää Kristuksen puhuttelusta, osallisuudesta häneen, hänen ruumiiseensa, seurakuntaan. Usko elää Kristuksen kuuntelemisesta, hänen etsimisestään ja seuraamisestaan. Miten se apostoli kehottaakaan: ”Älkää siis jättäkö seurakunnan kokoontumista, niin kuin joidenkin on tapana.”