”Murhe väistyi. Ilo voitti. Pääsiäisen aamu koitti” Näin lauletaan koululaisille tutussa pääsiäislaulussa. Ihan yhdessä aamuhetkessä ei ilo tainnut kuitenkaan voittaa Jeesuksen ystävien mielissä. Pääsiäisaamun tapahtumien jälkeen opetuslapset olivat lähinnä hämmentyneitä. Pitkäperjantain tapahtumat olivat järkyttäneet heitä niin perin pohjin, että kaikki oli edelleen kuin unta. Joka tapauksessa Jeesus ei ollut heidän kanssaan sillä tavalla kuin oli monen vuoden aikana ollut. Kaikki se mitä opetuslapset itse olivat kuvitelleet Jumalan valtakunnan näkyvästä tulemisesta, Jeesuksen nousemisesta kuninkaaksi, oli nyt kokonaan romahtanut. ”Pallo hukassa” Tuo ilmaisu sopisi ehkä kuvaamaan Jeesuksen opetuslasten tilannetta pääsiäisen jälkeen. He olivat kuin veljessarja, joka oli menettänyt isänsä, tai ystäväjoukko, joka oli menettänyt johtajansa, koossa pitävän voimansa, innoittajansa.
Mitä tekee perhe, joka matkalla kaukana kotoaan menettää keskeisen perheenjäsenensä, huoltajansa. Juuri tällaisista perheistähän olemme kuulleet Aasian tsunamin jälkeen kerrottavan. Ensin ei osaa lähteä pois. Ikään kuin nauliintuu kiinni järkyttävän katastrofin tapahtumapaikalle. Ei osaa eikä halua lähteä ilman sitä ihmistä, jonka on menettänyt. Ja kuitenkin kaipaa kotiin. Lopulta on lähdettävä, vaikka pelottaa kodin hiljaisuus ja yksinäisyys.
Juuri tähän Jeesus oli etukäteen valmistellut ystäviään. Hän oli sanonut: ”Kun minun aikani on tullut ja olen poissa, palatkaa kotiin Galileaan.” Tämän viestin enkelitkin lähettivät sinne saapuneiden naisten välityksellä opetuslapsille. ”Palatkaa Galileaan, siellä te näette hänet. Niin oli nyt siis tehty, mutta olo oli kuin isättä kotiin palanneella perheellä. Jokainen hakee turvaa toisistaan. Ollaan tiiviisti omissa porukoissa. Mihinkään ei jaksa ryhtyä. Ollaan vain hiljaa ja katsellaan käsi poskella tuttua maisemaa. Näin istuskelevat Jeesuksen verkkojensa äärestä kerran kutsumat ystävykset taas tutulla rannalla. Jokainen järven rannalla näkyvä kaupunki ja kylä nostattaa mieliin väkeviä muistoja mestarista. Ja kylien yläpuolella näkyvät vuoret. Mitä kaikkea Jeesus siellä teki ja opettikaan. Ja liittyihän itse järveenkin väkevät muistonsa. Ne olivat tuoreina mielessä, kuin eilinen päivä. Ja kuitenkin siitä tuntui olevan ikuisuus. Nyt hän on poissa. Kaikki on niin tyhjää.
Lopulta Pietari ottaa johdon käsiinsä. Hän kai tuumasi, että ei tässä auta lopun ikäänsä käsi poskella rantakivillä istuskella. Hänellä oli perhe, joka oli saanut huoltajansa kotiin ja odotti kotona ruokaa syötäväksi. Kai elämän on jatkuttava. ”Minä lähden kalaan.”, hän tuumasi ja toiset heti valmiina lähtemään mukaan.
Kun suurin lamaannus on ohi, ihminen alkaa työstää suruaan työnsä kautta. Se antaa uutta näkökulmaa ja avaa tietä eteenpäin. Ja mikä sen parempaa terapiaa kuin lähteä vesille ja kalaan. Sen tiesi Pietari ja sen tietää moni suomalainenkin mies ja nainen. Näinäkin kevätaamuina istuu moni terapiaistunnollaan pilkkiavantonsa äärellä. Mitä kukin mahtaa miettiä? Moni ehkä omia elämänsä solmuja. Avaran maiseman äärellä ajatuskin saa lisää avaruutta. Pyydykseen käyvä kala vie ajatukset pois kaikesta siitä, missä ne ovat menneinä päivinä ahdistavalla tavalla kiertäneet.
Mutta Pietarin ja kumppanien kalareissu ei tunnu mieltä ylentävän. Ammattimiehiä ollaan, parhaat apajat tunnetaan ja juuri nyt kalan pitäisi käydä pyydykseen, mutta kun ei niin sintin sinttiä, ei koko yönä. On kuin ei enää osaisi sitäkään, mitä joskus osasi. Työltäkin tuntuu siunaus menneen.
Aamuaurinko valaisee yökalassa käyvän venekunnan tutun rantakallion ja sen nuotiopaikan. Siellä rantakivellä seisoo joku ja viittoo heille. Hänen äänensä kantaa tyyntä vettä pitkin: ”Miehet, hoi! Onko teillä syötävää?” Miehet levittelevät voimattomina käsiään. ”Ei! Pelkkää vesiperää koko yö.”
”Heittäkää oikealle puolelle venettä, neuvoo mies rannalta” ”Mikähän viisaus tuohonkin kätkeytyy”, miettii varmaan Pietari, mutta kaikki niksit yön aikana käytettyään viskaa heittoverkkonsa toiselle puolelle kuin oli tottunut. Ja voi ihmettä, se osuu keskelle kalaparvea. Verkkoa ei jaksa edes nostaa veneeseen. Eikä kannata, eihän se kestä kalojen paljoutta. Se on vedettävä kaloineen matalaan rantaveteen kuin nuotta.
Johannes on tässä seitsemän miehen venekunnassa kuin Jukolan Eero, nuorin ja nokkelin. ”Se on Herra,” hän huudahtaa kirkkaalla pojan äänellään. Mutta venekunnan johtajana Pietari päättää Juhanin lailla voittaa ratkaisevan erän. Hän hyppää yli laidan ja ui muiden edellä rantaveteen, juoksee sitten niin että vesi pärskyy ja heittäytyy mestarin jalkoihin.
Kun venekunta raskasta verkkoa perässä laahaten saapuu rantaan, kantautuu nälkäisten miesten nenään ihana vasta paistetun kalan ja leivän tuoksu. ”Hei, tuokaapa sieltä verkostanne lisää kalaa paistettavaksi, kehottaa Jeesus iloisesti. ”Ja sitten, rakkaat ystävät, aamupalalle, jos maistuu.” Tunnelma on varmaan iloinen, mutta samalla hiljainen ja harras. Kevätaamuisessa hetkessä tutulla rantakalliolla, kalastajille tutulla ja yksinkertaisella aamupalalla on jotakin ainutkertaisen käsittämätöntä ja pyhää. ”Voiko se olla ylösnoussut Herra itse, joka meitä tässä ruokkii.” Sitä jokainen hiljaa miettii, mutta kukaan ei tohdi kysyä.
Rakkaalla läsnäolollasi kirkasta päivä jokainen.
Pyhästä ehtoollisestasi suo ilo ylimaallinen.
Leivässä saavu siinäkin, jota me syömme arkisin.
Näin veisataan Jaakko Haavion kirjoittamassa kodin virressä. Ylösnoussut Jeesus on kulkenut edellä myös meidän Galileaamme, oman elämämme maisemaan. Hän on kulkenut rinnalle oman elämämme vaiheissa. ”Ystäväni, onko teillä mitään syötävää!” Onko teillä sitä, mitä elääksenne tarvitsette? Sitähän hän opetti taivaan Isältä rukoilemaan. Onko mitään puuttunut? Vai tarkoittiko hän näitä ajallisia tarpeita vai myös hengellistä ravintoa? Varmaan molempia. Hänellä on huoli koko ihmisestä, koko olemuksestamme. Entä onko meillä ollut hengellistä ravintoa tarjolla ja olemmeko pysähtyneet hänen kattamaansa pöytään? Tänäänkin se on meille katettu. Mekin saamme käydä pääsiäisen jälkeisenä aamuhetkenä pöytään, jossa ylösnoussut Herra jakaa elämänsä meidän kanssamme. Mutta samalla saamme pyytää: Leivässä saavu siinäkin, jota me syömme arkisin.
Tämän päivän evankeliumi viittaa Jeesuksen antamaan lähetystehtävään ja kirkon elämään. Olihan Jeesus kerran sanonut juuri näille samaisille kalamiehille: ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.” Tuona aamuna hän muistutti erityisesti Pietaria antamastaan tehtävästä. Kolme kertaa hän kysyi aamuisen kala-aterian jälkeen. ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ja sitten hän sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani. Kaitse minun lampaitani.” Jeesus varusti opetuslapsiaan koko ajan apostolin tehtävään, kirkkonsa palvelukseen.
Koko yön tyhjä uurastus oli tärkeä oppitunti. ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Tämä on jokaisen Kristuksen palvelijan tärkeää aina muistaa. Oma into, oma ammattitaito, saumaton yhteistyö ja hienot suunnitelmat, ja parhaatkaan verkot eivät paljon paina, ellei Kristus itse tee työtään. Kirkon elämässä ei ole kysymys uskosta kirkkoon vaan uskosta Kristukseen. Se voi syntyä vain Kristuksen kohtaamisesta. Usko on hänen läsnäoloaan ihmisen elämässä, juhlassa ja arjessa. Se syntyy Hänen sanastaan, Pyhän Hengen työn tuloksena.
Johanneksen kertomuksessa on yksityiskohta, joka on herättänyt monenlaisia arvailuja. Miksi Johannes mainitsee tarkasti, että kaloja oli 153. Onko tällä luvulla jokin merkitys? Jotkut raamatuntutkijat ovat todenneet, että antiikin maailma tunsi 153 kalalajia. Luku saattaisi näin sisältää ajatuksen, että Kristuksen lähettiläät tulevat kokoamaan yhteen kaikenlaisia ihmisiä, ihmisiä kaikista kansoista. Siihen viittaisi Matteuksen evankeliumiin sisältyvät Jeesuksen sanat: ”taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät koreihin, mutta huonot viskattiin pois. Samoin käy maailman lopussa. Enkelit tulevat ja erottavat pahat vanhurskaista.” Ehkä juuri tätä kuvaa sekin, että verkko oli vedettävä kaikkine kaloineen rantaa saakka, kuin ikuisuuden rannalle. Matkalla ei ole erottelun aika eikä se ole ihmisten tehtävä. Tärkeämpää on, että verkot pysyvät ehjinä, että yhteys säilyy, eikä kukaan meistä joudu hukkaan.
Vielä yksi hyvin tärkeä yksityiskohta. Kristus kysyy aina palvelijoiltaan tätä: ”Onko teillä mitään syötävää?” On vaikea ruokkia muita, ellei ole itse löytänyt syötävää ja tullut ravituksi. On vaikea jakaa sitä vettä, jota ihminen sisimmässään janoaa, ellei oma jano ole tullut sillä lähteellä sammutetuksi. Siksi Jeesus kysyy aina ensin, oletko sinä tullut ravituksi? Sitten vasta hän sanoo: Ruoki minun laumaani. Eikä se koske vain meitä pappeja. Se koskee jokaista kristittyä. Meidät on kastettu hänen opetuslapsikseen. Meidät on kastettu elämään ravinnosta, jolla Kristus sisimpäämme ruokkii ja jakamaan siitä elämästä ja ravinnosta toisillemme.
Siksi todella me Kristuksen omiksi kastetut saamme koko ikämme Pietarin sanoin
Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitella sanan puhdasta maitoa,
jotta sen maistaneena kasvaisimme pelastukseen. (Piet. 2:2)