Suomi on hyvä maa asua. Kansamme on vauras. Luontomme on kaunis ja suhteellisen puhdas. Meillä on tilaa tuhlattavaksi asti. Kaikista lamapuheista huolimatta kansamme kuuluu maailman rikkaimpiin. Meidän kohdallamme onkin kysymys siitä olemmeko me rikkaita vai upporikkaita. Täällä Euroopan syrjäkolkassa usein nykyään unohtuu se mitä lama ja puute todella on koko maailman mittakaavassa. Ei tarvitse kuin mennä itärajan taakse niin näkee aivan toisen todellisuuden.
Keskipalkan ollessa 350 ruplaa tekee se meikäläisessä valuutassa 20-50mk hieman kurssista riippuen. Vielä pari vuotta sitten se oli sentään 2450mk. Tai ajatellaanpa valtaosaa Afrikasta: keskivertoihminen saa olla onnellinen jos saa yhden lämpimän aterian päivässä.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole syyllistää meitä siitä, että olemme rikkaita. Se tunne tuntuu tulevan meiltä muutenkin aivan luonnostaan. Olennaisempi kysymys on se miten me olemme onnistuneet tässä kun monet paremmin eväin varustetut kansat ovat köyhtyneet. Hyviä esimerkkejä ovat Espanja ja Portugali, jotka 400 vuotta sitten jakoivat maailman keskenään. Nyt meidän pitää avustaa niitä ETA-sopimuksen puitteissa. Miten tähän on tultu?
Eräs mielenkiintoinen vertailu on tehty kansakunnan vaurauden ja 1850-luvun lukutaitoprosentin välillä. Euroopassa oli tuohon aikaan kahdeksan maata, joilla oli yli 70% lukutaito. Yhtä lukuunottamatta niillä on nyt Euroopan vahvimmat valuutat. Ne ovat myös samat maat, joissa on perinteisesti ollut protestanttinen työetiikka eli minkä teet, tee se kuin itse Jumalalle. Tämä osoittaisi että menestymisen takana on enemmän henkisiä tekijöitä kuin aineellisia.
Tietystikään tämä ei yksin selitä tilannetta. Toinen meille tyypillinen piirre on ollut äärimmäisissä luonnonoloissa eläminen. Vaihtoehdot ovat kirjaimellisesti olleet ravinto- ja lämmitysongelman ratkaiseminen tai kuoleminen. Samanlaisia kokemuksia on muillakin luonnon armoilla elävillä kansoilla.
Tähän asiaan liittyy vielä eräs merkittävä piirre, josta meidän julkishallinnollamme olisi opittavaa: kun on eletty pienillä tiloilla kaukana muista, ihmisten on ollut itse pakko ratkaista omat ongelmansa – ei ole yksinkertaisesti ollut ketään, jolta apua pyytäisi. Ihmiset ovat olleet itse vastuussa elämästään ja ovat siitä myös itse päättäneet. Tämä on osaltaan ollut luomassa vaihtoehtoisia malleja ratkaista ongelmia.
Tämä luonnon esittämä haaste ja sen ratkaiseminen ovat osaltaan iskostaneet kansaamme yrittämisen hengen. On merkittävää että kansanrunoutemme – niin vanha kuin moderni – vilisee lausahduksia ”tahto rautainen vie läpi harmaan kallion, se katajaisen kansan malli on” kuten Danny lauloi 20 vuotta sitten tai kaikille armeijassa olleille tuttu lausahdus ”seinä ei ole este, se on hidaste” tai vanhoja autoja rassailevien toteamus: ”jos saksalainen insinööri osaa tehdä tämän niin kyllä minäkin”.
Eli historiastamme löydämme paljon selitysmalleja sille miten olemme kehittyneet eräästä Euroopan köyhimmistä maista rikkaiden joukkoon. Meille tänäpäivänä on oleellista tutkia ovatko nuo piirteet edelleen löydettävissä yhteiskunnastamme vai onko pari helppoa vuosikymmentä totuttanut meidät liian helpolle ja valmiille? Kun saavutimme viime vuonna Ruotsin elintason oli eräs tavoite saavutettu. Mutta muut eivät hurrannetkaan. Ja nyt tunnumme olevan henkisesti hukassa. Se hyvinvointi, joka sodan jälkeen asetettiin tavoitteeksi, on saavutettu. Entä sitten? Mitä nyt? Onko tällä kansalla enää mitään tavoitteita? Miksi työikäisten miesten kolmanneksi suurin kuolinsyy liikenteen ja sydänsairauksien jälkeen on itsemurha?
Onko syy yksinkertaisesti siinä, että olemme unohtaneet tämän varoituksen:
5 Moos 8:10-14