1. loppiaisen jälkeisen sunnuntain teksti kertoo Jeesuksen kasteesta. Jeesuksen serkku Johannes oli aloittanut oman parannusta korostavan julistuksensa ja koonnut melkoisen joukon seuraajia. Tähän seuraajajoukkoon liityttiin Johanneksen toimittaman parannuksen kasteen kautta. Tuolle kasteelle Jeesuskin tuli.
Matteuksen kertomuksessa Johannes estelee Jeesusta tulemasta: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Markus ja Luukas eivät mainitse tätä estelyä ja Johannes ei kerro koko kasteesta mitään.
Tämä Jeesuksen tulo Johanneksen kastettavaksi oli alkuseurakunnalle vaikea periaatteellinen asia ja Matteus joutui selittämään sitä. Miksi Jeesus ylipäätään meni Johanneksen kasteelle jos Hän oli tuleva Messias? Jos Jeesus oli synnitön, miksi Hän tarvitsi parannuksen kastetta? Miksi Johannes ei lopettanut omaa toimintaansa ja ryhtynyt Jeesuksen opetuslapseksi tunnistettuaan Jeesuksen?
Kaikkein vaikein asia oli kuitenkin se, että Jeesus itse teollaan tunnusti Johanneksen julistaman parannuksen tien pelastustieksi – mitä alkuseurakunta ei hyväksynyt. Siinä mielessä tätä kertomusta on pidetty pääpiirteiltään – joskaan ei aina yksityiskohdiltaan – autenttisena todistuksena Jeesuksen historiallisuudesta. Samanlaisia kohtia ovat kertomukset, joissa joku opetuslapsista – myöhemmin Jeesus-liikkeen johtohahmoista – on esitetty negatiivisessa tai nolossa valossa. Tunnetuin esimerkki on Pietari kiirastorstaina hiilivalkealla kieltämässä tuntevansakaan tuota Jeesusta. On aika epätodennäköistä, että keksittyyn kertomukseen olisi sijoitettu tällaisia yksityiskohtia.
Kertomuksessa on muitakin teologisia kysymyksiä herättäviä piirteitä. Tuota kastetta on yleisesti pidetty Jeesuksen julkisen toiminnan aloituksena ja se on käsitetty eräänlaiseksi messiaaksivoitelemistilanteeksi. Nuo taivaasta kuuluvat sanat ovat toisinto Psalmin 2 sanoista: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.” (Ps. 2:7)
Kyseistä psalmia laulettiin Israelin kuninkaan valtaan nousemisen yhteydessä. Muita samanlaisia kohtia, jossa kuningasta kutsutaan Jumalan pojaksi ovat 2. Sam. 7:14, jossa Jumala sanoo Daavidista: ” Minä olen oleva hänelle isä, ja hän on oleva minulle poika.” sekä 1. Aik. 28:6, jossa on samanlainen lause Salomosta. Siinä mielessä kyse oli Jeesuksen virkaanasettamisestaan.
Taustalla on myös Juutalaisuutta laajempi käytäntö: Kreikkalaisissa myyteissä ja sankarilegendoissa esimerkiksi Dionysosta ja Heraklesta kutsutaan Zeus -Jumalan pojiksi. Heidän uskottiin syntyneen tavallisesta kuolevaisesta naisesta. Myöhemmin myös Aleksanteri Suuren ajateltiin olevan jumalallista alkuperää. Jeesuksen ajan lähihistoriassa Rooman senaatti oli korottanut Caesarin Rooman jumalten joukkoon ja tämän ottopoika Octavianus oli itse ottanut itselleen nimen Augustus, korotettu, jota oli siihen saakka käytetty vain jumalolennoista. Näissä kaikissa tapauksissa henkilö ymmärrettiin jonkun jumalan jälkeläiseksi fyysisessä mielessä, tai henkilö on adoptoitu kuuluvaksi jumalan jälkeläiseksi, jolloin henkilöllä on jokin sellainen ominaisuus tai kyky jonka yleisesti ajatellaan kuuluvan vain jumalille.
Aivan toinen kysymys sitten on kysymys siitä adoptoiko Jumala tuossa tilanteessa Jeesuksen Pojakseen vai oliko kyse vain Jeesuksen jumalallisen alkuperän tunnustamisesta. Vai oliko kyse vain tavasta pyrkiä selittämään kuka tuo Jeesus oikeastaan oli.
Tämä kysymys Jeesuksen alkuperästä oli eräs suurimpia kiistakysymyksiä vanhan kirkon ajalla. Oliko Hän Jumala vai ihminen vai sekä että. Ns. adoptiaanisen kristologian mukaan Hän oli ihminen, jonka Jumala adoptoi Pojakseen joko tässä kasteen yhteydessä tai ylösnousemuksen yhteydessä, mihin Roomalaiskirjeen alussa oleva hymnikatkelma viittaa. Tämä adoptiaaninen kristologia levisi Eurooppaankin areiolaisuuden muodossa ja jos goottien sotilaallinen voima olisi ollut suurempi, se olisi todennäköisesti vallitseva kristillinen käsitys nykyään – ellei kristikunta olisi hajonnut jo ensimmäisten vuosisatojen aikana.
Toisessa ääripäässä on käsitys, että Jeesus olisi ollut ainoastaan Jumala, jolloin Hänen ihmiseksi tulemisensa olisi ollut vain näennäistä. Johanneksen evankeliumi edustaa eräässä mielessä tätä käsitystä juontaessaan Jeesuksen alkuperän jo luomista edeltävään aikaan.
Kirkko ei hyväksynyt kumpaakaan näistä ääripäistä vaan Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa linjasi, että Jeesus oli sekä Jumala että ihminen. Hän oli ihmiseksi syntynyt Jumala, kuten Marian ilmestyskertomuksessa Luukas kertoo.
Edelleen kertomuksessa on toinenkin ilmestyselementti: Pyhän Hengen laskeutuminen Jeesuksen päälle kyyhkysen muodossa. Markus ja Matteus kertovat ainoastaan Jeesuksen nähneen tämän ilmestyksen mutta Luukas kertoo sen olleen kaikille näkyvä.
Tästä kertomuksesta juontuu se, että alaspäin laskeutuva kyyhkynen on toinen Pyhän Hengen vertauskuvista. Toinenhan on Apostolien tekojen Helluntaikertomuksessa mainittu liekki, joka laskeutui opetuslasten päälle. Tuo liekkivertaus puolestaan näkyy lähes kaikessa kristillisessä toiminnassa – ei liene sellaista kirkollista tilaisuutta, jossa ei sytytettäisi kynttilää.
Tämä Jeesuksen kaste on esikuva myös kristilliselle kasteelle. Alunperin kummatkin olivat upotuskasteita mutta aikojen saatossa vanhat kirkkokunnat siirtyivät vain valelemaan kastettavan pään vedellä. Kuten tunnettua, vapaat suunnat ovat palanneet takaisin tuohon upotuskastekäytäntöön.
Kaste on toinen meidän kirkkomme sakramenteista ehtoollisen ohella. Katolisilla ja ortodokseilla niitä on seitsemän. Sakramentiksi on ymmärretty asia, jonka Jeesus itse on käskenyt seuraajiensa tehdä. Muistutukseksi tästä aina kasteen edellä luetaan Lähetyskäsky, jossa Jeesus käski tehdä kaikki kansat Hänen opetuslapsikseen kastamalla ja opettamalla. Toki tässä herää kysymys, miksi opetus sitten ei ole sakramentti? Ehtoolliselle valmistuessamme tänäänkin kuulemme Paavalin version Ehtoollisen asetussanoista. Käsityksemme mukaan sakramentti on aineeseen sitoutunut Jumalan Sana.
Kaste on se akti, jossa luterilaisen käsityksen mukaan Jumala ottaa myös meidät lapsikseen. Vapaiden suuntien aikuiskaste on ajatukseltaan lähempänä meidän konfirmaatiotamme: se on ihmisen oma tunnustautuminen kristityksi. Siinä mielessä se on lähellä Johanneksen kastetta, jossa ihminen itse tunnustaa syntinsä ja sitoutuu parannukseen.
Luterilaisille kaste ei kuitenkaan ole ihmisen vaan Jumalan teko. Jumala hyväksyy myös pienen lapsen omakseen jo siinä vaiheessa kun tällä ei ole mitään omia ansioita. Kasteen eräs keskeisimmistä merkityksistä onkin se, että Jumala on hyväksynyt meidät tällaisinamme ilman omia ansioitamme. Meidän ei tarvitse yrittää olla maailman parhaita vaan saamme jättää sen Jumalan tehtäväksi.
Ennen useimpien meidän kastetta kummimme ja vanhempamme lausuivat uskontunnustuksen meidän puolestamme. Konfirmaatiossa me tunnustauduimme itse seurakunnan edessä siihen uskoon, johon meidät on kastettu. Tähän me liitymme tänäänkin nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…