Saarnaajan kirja Vanhassa testamentissa on ehdottomasti eräs suosikkikirjojani. Sen kirjoittaja kertoo olleensa kuninkaana Israelissa ja perimätieto liittää hänet kuningas Salomoon.
Kirja kuuluu itämailla suosittuun viisauskirjallisuuden lajityyppiin ja on siinä yksi alansa helmiä. Kirjoittajasta saa eittämättä kuvan, että vanha mies, joka on ikänsä harrastanut filosofiaa, huomaa vähitellen oman tietonsa rajallisuuden.
Näinhän se usein on. Mitä enemmän ihminen opiskelee, sitä selvemmin hän alkaa hahmottaa kuinka loppujen lopuksi vähäistä hänen tietonsa on. Inhimillisellä käsityskyvyllä on rajansa.
Rippileirillä olemme monella tunnilla pohtineet uskon ja tiedon suhdetta. Olemme pohtineet sitä, mitä ihminen voi ylipäätään tietää. Ja olemme päätyneet tuohon samaan:”ihminen ei voi käsittää Jumalan tekoja.” Raamattukin puhuu meille Jumalasta ja taivasten valtakunnasta vertauskuvin. Vertauksin siksi, että saisimme edes jonkinlaisen vihjeen siitä millainen tuo taivasten valtakunta voisi olla. Ja kuitenkin joudumme nöyrinä tunnustamaan, että emme ymmärrä.
Jumala ei suostu asettumaan mikroskoopin alle analysoitavaksi. Tämän sai jo Mooses kokea kun hän kysyi Jumalan nimeä. Hän sai vastaukseksi ”Minä olen se joka minä olen.” Eli nykykielelle käännettynä: älä yritäkään pakottaa minua rajallisten määritelmiesi vankiloihin. Minä en mahdu niihin.
Kristinusko syntyi Lähi-Idässä, jossa ajattelutapa oli aikalailla toisenlainen kuin meillä Euroopassa. Itämaista filosofiaa voisi luonnehtia lähinnä kuvailevaksi. Kuten Herrammekin kuvaili – Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen. Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen. Taivasten valtakunta on hääpitojen kaltainen. Se ei ole kätketty aarre. Se ei ole sinapinsiemen. Se ei ole hääpidot. Eri puolilta katsottuna se vain näyttää niiltä.
Olen joskus verrannut itämaista filosofiaa värioppiin. Ihmissilmällä katsoen värit eivät koskaan ole absoluuttisia vaan se mitä näemme, riippuu valaistuksesta ja siitä minkälaisia muita värejä ympärillä on. Mustaa flyygelinpintaa kuvattaessa joudutaan käyttämään usein valkoistakin, jotta heijastukset saadaan näkymään. Mustan vieressä taas harmaa on vaalea ja valkoisen vieressä tumma.
Väriopin vastakohtana voitaisiin pitää musiikkia, jossa ihmiskorva kuulee hyvinkin tarkasti sävelkorkeudet ja niiden kestot. Tätä voitaisiin verrata meidän kreikkalaisperäiseen filosofiaamme. Asioita määritellään tarkasti ja määritelmät vain tarkentuvat havaintojen lisääntyessä.
Mutta tässä onkin kristinuskon tragedia. Me olemme yrittäneet kaksi vuosituhatta määritellä musiikkiopilla värejä. Miten me voisimme sävelillä – tai edes sanoilla – kuvata millainen väri on sininen.
Itämainen kuvaileva viisausoppi puristettiin kreikkalaisen filosofian muottiin. Jumala pyrittiin määrittelemään ja taivas kartoittamaan.
Kuitenkin olemme yhä tuossa samassa pisteessä kuin Saarnaaja aikoinaan: emme käsitä Jumalaa ja Jumalan tekoja.
Tänään vietämme kolminaisuuden päivää ja tämä päivä on eräs esimerkki siitä kuinka pyrimme sulkemaan äärettömän ja käsittämättömän Jumalan määritelmien kahleisiin.
Jeesuksen kuoltua ja opetulasten lähdettyä kertomaan evankeliumia nousi pikkuhiljaa kysymys siitä kuka oli tuo Jeesus Nasaretilainen, jonka vuoksi Häneen uskovat olivat valmiit kuolemaan.
Juutalaiset ymmärsivät hänet samanlaiseksi messiaaksi kuin Vanhan testamentin kuninkaat. Kun profeetta Samuel voiteli Daavidin messiaaksi, Jumala samalla adoptoi hänet pojakseen. Tämä ns. adoptiaaninen kristologia näkyy Ut:ssa esimerkiksi Jeesuksen kastekertomuksissa.
Mutta ajatus messiaasta ei sanonut yhtään mitään kreikkalaisille ja roomalaisille. Siksi kristityt etsivät näiden kansojen mytologiasta esimerkkejä, joihin Häntä voisi verrata. Ja olihan siellä joukoittain jumalten poikia. Ja niin Jeesus kuvattiin lännessä Jumalan Poikana.
Koska kuitenkin pidettiin tiukasti kiinni siitä, että on vain yksi Jumala, oli ajatus Jeesuksen jumaluudesta jotenkin sovitettava tähän. Siihen oli myös liitettävä ajatus helluntaina vuodatetusta Pyhästä Hengestä. Niin kehittyi meidän kolminaisuusoppimme yhdistämään nämä kolme persoonaa yhdeksi Jumaluudeksi.
Opilla on esikuvansa sekä Egyptissä että Mesopotamiassa, joissa jumaluuksia usein esitettiin kolmen ryhmissä. Ero oli siinä, että kristityt selittivät yhden Jumalan ilmestyvän kolmessa eri muodossa ekä kolmen jumalan elävän yhdessä.
Ajan kuluessa tuosta läntisestä tulkinnasta tehtiin dogmi ja itäisestä heresia, harhaoppi. Kuitenkin kyse on loppujen lopuksi siitä, että kumpikin on vain inhimillinen yritys selittää selittämätöntä.
Kristinuskon tragedia on se, että itäiset kristityt kokivat myöhemmin nousevan islamin olevan lähempänä heidän käsityksiään kuin läntisen kolminaisuusajattelun. Niinpä islamin oli suhteellisen helppo voittaa nämä idän ns. monofysiittiset kristityt riveihinsä.
Toinen tragedia on se, että kun itämailla syntynyt Raamatun teksti alistettiin kreikkalaisen filosofian muottiin, määritelmille ei tuntunut tulevan loppua. Eri kristilliset suunnat tulkitsivat eri tekstien kohtia eri tavoin – ja monet suuretkin dogmaattiset kysymykset ratkesivat vasta valtiovallan saneltua lopputuloksen.
Dogmaattisia erimielisyyksiä käytettiin myös edistämään poliittisia tarkoitusperiä niin kuin muistamme kirkkohistoriassa kerrotun idän ja lännen kirkon erosta. Muodollisena syynä oli yksi sana: filioque. Eli lähtikö Pyhä Henki yksin Isästä vai Isästä ja Pojasta. Todelliset syyt olivat toki poliittisia ja kaupallisia.
Samoja piirteitä nousee esiin myös uskonpuhdistuksessa. Saksan ruhtinaat näkivät Lutherissa oivan tavan itsenäistyä sekä katolisen kirkon että keisarin määräysvallasta.
Tuntui riipaisevalta katsoa leirimme viimeisenä iltana elokuvaa, jossa Saatana kiusasi Jeesusta tämän rukoillessa Getsemanessa ennen vangitsemistaan ja näytti kaiken sen, millä tavoin kristityiksi itseään kutsuvat tulevat käyttämään Herransa nimeä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Sitten Saatana kuiskasi Jeesukselle tämä kuolevan aivan turhaan.
Ja kuitenkin kaikesta tästä huolimatta Jumalan valtakunta on ollut kuin hapate täällä maailmassa. Kristityt ovat hiljaisesti perustaneet sairaaloita, ruokkineet nälkäisiä, lohduttaneet epätoivoisia, antaneet koteja kodittomille. Kristityt ovat opettaneet miljardit lukemaan. Kristityt ovat julistaneet jokaisen ihmisen olevan Jumalan kuvan ja siten tasa-arvoinen muiden kanssa. Raamatun kertomus Laupiaasta Samarialaisesta on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään sosiaalipoliittinen teksti.
Lauloimme leirillä Martin Luther Kingistä, joka samaisti itsensä ja kansansa Vanhan testamentin Moosekseen ja Israelin kansaan. Usko vanhurskaaseen Jumalaan sai hänet nousemaan rotuerottelua vastaan. Ja vaikka hän – esikuvansa tavoin – ei päässyt näkemään lopputulosta, hänen näkynsä auttoi muita jatkamaan.
Olemme monet kuulleet kertomuksia äiti Teresasta, joka lähti työskentelemään Kalkutan slummeissa. Hän kokosi pieneen majaansa kuolevia ja hoiti heitä, jotta nämä edes kerran ennen kuolemaansa saisivat kokea, että joku rakasti heitä.
Olemme kuulleet kertomuksia, kuinka kristityt Etelä-Afrikassa ja Liberiassa ovat rakentaneet sovintoa vihan ja epäluulon keskellä.
Näistä esimerkeistä näemme, että kristinuskon voima ei ole loppuun hiotuissa oppilauselmissa tai liitossa maan mahtavien kanssa. Sen voima ei ole kauniissa seremonioissa tai viihdyttävissä tarinoissa.
Kristinuskon voima on siinä että Kristus antaa ihmisille toivon. Kun Hän kohtaa ihmisen, Hän muuttaa tämän sisimmän ja antaa elämään sen mielekkyyden, joka liian usein on kadoksissa.
Elinaikanaan Hän ei viihtynyt maan mahtavien luona vaan etsiytyi köyhien ja sairaiden pariin. Heille Hän kertoi rakastavasta Jumalasta, joka hyväksyy jokaisen sellaisena kun tämä on. Kun Häntä epäluuloisesti tarkastelevat hyvin toimeentulevat ihmettelivät sitä, Hän kutsui heidätkin seuraansa ja lupasi antaa vapauden kaisesta siitä mikä kahlitsi heitä. Oli se sitten omaisuus tai yhteiskunnallinen status.
Kuten leirin vierailuiltana kuulimme laulettavan ”Hän kutsuu niin hiljaa, kanssain käy.”
Rakkaat nuoret. Kasteenne yhteydessä vanhempanne ja kumminne lausuivat uskontunnustuksen. Se ilmaisee, mitä Jumala lahjoittaa meille ja mitä hän tekee hyväksemme. Tulkaa nyt alttarin ääreen vastaamaan tuohon Herramme kutsuun ja tunnustamaan yhdessä seurakunnan kanssa kristillinen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan..