Ihmisen kädet ovat ihmeellinen Jumalan luomistyön näyte – kädet, jotka voivat tarttua ja tehdä monenlaisia tehtäviä; kädet, jotka voivat aistia, koskettaa, soittaa, kirjoittaa, hoivata, antaa turvaa – tai sitten varastaa ja lyödä. Käsissä on voimaa, taitoa, notkeutta ja tuntoherkkyyttä. Käsien avuksi on saatavana monenlaisia työkaluja. Sokeiden lukunäkö on sormenpäiden herkässä tunnossa. Jos ei ole paperia, pakkotilanteessa kämmeneen voi myös kirjoittaa.
Kun katselemme sormia ja kämmenpohjia, ihmetyksemme kasvaa. Niiden iholla on hienoja, yksilöllisiä kuvioita, jotka kelpaavat vaikkapa tietokoneen salasanan korvikkeeksi. Sormenjäljistä voi tunnistaa niiden kantajan, ja näin tehdäänkin. Kämmenpohjissa on lisäksi keskenään risteäviä uria.
Käsi edustaa koko ihmistä. Kättä käytetään yleisesti tervehtimiseen. Vaikka ihminen ei olekaan eläin, eläintiede luokittelee meidät kädellisiin, yhdessä apinoiden kanssa. Eräät niin kutsutut vaihtoehtoiset hoidot nojaavat käsitykseen ihmiskehon eri osia edustavista alueista, jotka sijaitsevat vaikkapa jalkaterässä, kämmenessä, sormissa tai varpaissa – oma kysymyksensä on, missä määrin tuo käsitys pohjaa todellisuuteen.
Raamatussa sanotaan myös Jumalalla olevan kädet. Jumala on henki ja sellaisena silmille näkymätön ja muutenkin saavuttamaton. Mutta ”kädet” kantavat itsessään vertauskuvan havainnollistamaan Jumalan työtä ja voimaa maailmassa.
Jumala tekee työtään meissä sanansa kautta. Jumalan vasen käsi on lain sana tai kuritus, jotka paljastavat ihmisen todellisen tilan syntisenä ja nöyryyttävät katumukseen. ”Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana… Tunnustan syntini Herralle”. [Ps. 32:4-5]. Jumalan oikea käsi on puolestaan pelastava ja siunaava – siis evankeliumin sana: ”Herra, … , sinun oikea kätesi tukee minua” [Ps.18:36]. Tänäänkin Jeesus siunaa meitä evankeliumin sanan kautta.
Mutta ensimmäisenä jouluna Jumalan sana tuli lihaksi, Jumala syntyi ihmiseksi maan päälle. Jeesuksella on kädet niin kuin kenellä tahansa meistä. Nämä kädet tekivät hyvää ja siunasivat, mutta ne lävistettiin nauloilla. Ennen taivaaseen astumistaan Jeesus kohotti kätensä ja siunasi opetuslapsiaan. Näemme kohotetut kädet kuvattuna myös kirkkomme alttarin etuliinassa.
Tarkkasilmäinen kirkossa kävijä voi huomata tuossa etuliinassa Jeesuksen kämmenissä punaiset naulanjäljet – todella syvät ”kaiverrukset”. Näistä jäljistä epäilevä Tuomas tunnisti Ylösnousseen Herran. Samoin mekin, kun haluamme kohdata Ylösnousseen ja päästä osallisiksi ylösnousemuksen voimista, etsikäämme Jeesusta Ristiinnaulittuna.
Sillä juuri ristissä meillä on turva – turva vakavinta ja varsinaista vihollista, syntiä, vastaan nyt, ajan rajalla ja tuomiopäivänä. Tässä on kuin suojamuuri, josta Jesajakin puhuu. Sillä ”Ristillä on synnit kannettu, tänään kaikki anteeks’ annettu”. Niin kuin linnunpojat emon siiven alle, olemme kutsutut turvaan ”Jumalan kämmenelle”, jolla riittää tilaa kaikille – sovittihan Jeesus koko maailman synnit.
Henkilökohtaisesti olemme kutsutut armon osallisuuteen kasteessa – ja kutsutut myös tehtävään seurakunnassa. Olemme ”nimeltä kutsutut”. Mutta kasteemme merkitsee meille joka päivä kutsua uskoon, toivoon ja rakkauteen – katumaan syntejämme ja jäämään Jumalan armolupausten varaan niin että synnit pyyhittäisiin pois ja elämämme uudistuisi. Tässä tarvitsemme yhä uudelleen kuulla Jumalan sanaa, lupauksia armosta.
Mutta vanhempien rakkaudella luodaan lapsessa kaikupohjaa Jumalan sanan kuulemiselle. Suurempana ja vahvempana isä ja äiti edustavat lapselle Jumalaa. Jos jotakin tästä rakkaudesta on kuitenkin jäänyt aikoinaan puuttumaan, onneton asiantila voi vaikuttaa kielteisesti lapsen käsitykseen armollisesta Jumalasta vielä vanhuudessa.
Mutta Jumalalle ei ole toivottomia tapauksia! Jeesus tietää, mitä on elää turvaa vailla. Hän joutui jo pienokaisena pakolaiseksi ja vartuttuaan sai osakseen pilkkaa, vainoa, pahoinpitelyä ja paljon muuta. Ristillä hän huusi: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut. Näin tapahtui, että meidän ei tarvitsisi jäädä ikuisesti Jumalan hylkäämäksi.
Herra on voimallinen tuomaan armonsa kautta turvan, joka on ehkä jäänyt lapselta puuttumaan. ”Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen” [Ps. 27:10]. ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda” [Jes. 49:15]. Armossaan Herra pitää meistä huolen. Hän lohduttaa kansaansa, hoivaa köyhiä lapsiaan. Tässä rohkaisu epäilysten keskellä elävälle.
Erityisesti näin vuodenvaihteen kynnyksellä – mutta muulloinkin – kiinnostaa, askarruttaa ja pelottaakin se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Emme tiedä, mitä tuleman pitää, ja siksi jotkut kyselevät tulevaa ennustajilta. Meidänkin maassamme on ollut kämmenpohjan risteävistä urista ennustajia. Tämänkaltaisen ennustelun ongelmana on se, että useinkin ennustuksen pyytäjä alkaa itse toimia ennustuksen suuntaan. Ennustus voi myös jäädä kokonaan täyttymättä.
Ratkaisevaa ei tässä olekaan se, tapahtuuko niin kuin on ennustettu vai ei, vaan se, otammeko vastaan tulevaisuutemme Jumalan kädestä. Vältämme mielellämme – joskus hinnalla millä hyvällä – kaikkea kipua tai vaivannäköä. Mutta kivullakin on tarkoituksensa, ja velvollisuuksiamme luonnehtii aina tietty vaivannäkö.
Mutta meidän Jumalamme on toivon Jumala. Kerran tämä aika päättyy, jokaisella meistä, mutta Jeesus on tuonut meille toivon ikuisesta elämästä – ei enää maan päällä, vaan taivaassa. Tämä on Jumalan meille valmistama päämäärä. Perille pääsyn toivo lohduttaa ja kantaa tämän elettäväksi annetun ajan vaivoissa. Niin kauan kuin meidän on määrä, voimme jatkaa vaellustamme turvallisin mielin, palvellen matkalla muita ja kutsuen toisiakin mukaan toivoretkelle. Tunnuslauseemme olkoon: Terve, risti, ainoa toivo! ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”, sanoo Herra (Jer.29:11).