Rakkaat sanankuulijat
Yksilöllisen elämämme perustavimpia kokemuksia ovat kasvot, tietyt kasvot. Äidin kasvot säteilevät sylissä lepäävälle vauvalle armoa ja hyvyyttä. Äidin suloiset kasvot toivottavat lapsen tervetulleeksi elämään. Äidin hymy houkuttelee lapsen kasvoille ensimmäisen hymyn, ja pienessä kasvaa vähitellen tunne ”on ilo elää”.
Mutta toisinkin voi käydä. Äiti on liian kauan poissa – hän tai vauva sairastuu ja joutuu sairaalaan. Tai äiti menee pois koskaan palaamatta – kuolee aivan liian varhain. Lapsi menettää aurinkonsa, äidin kasvot. Ja, niin asiantuntija väittää, samalla lapsi menettää omat kasvonsa. Hänestä tuntuu: kukaan ei pidä häntä sen vertaa arvossa, että katsoisi häneen. Hän ei ole mitään.
Muuan asiantuntija kuvaa tuollaista, tai vastaavaa, kokeneiden myöhempiä elämäntuntoja nuoruudessa ja vieläpä aikuisinakin näin: ”He tuntevat, että häpeä peittää heidän kasvonsa. He tuntevat itsensä arvottomiksi… He eivät tunne, että muut ihmiset hyväksyisivät heidän kasvonsa. Toisinaan astuessaan johonkin huoneeseen he kokevat itsensä ikään kuin kasvottomiksi. He saavat kasvonsa vasta, jos joku ystävällinen ihminen, ymmärtäväinen ihminen menee heidän luokseen ja sanoo ”terve, terve”.
Arvottomuuden tuntojensa kanssa, kasvojensa menettämisen häpeän kanssa tuskailevan ihmisen on hyvä kuulla, että itse meidän Herramme Jeesus tietää kasvojen menettämisen tuskan. Eikö juuri siitä ollut kysymys, kun hänelle ilvehdittiin, hänen partaansa revittiin ja hänen kasvoilleen syljettiin. Itämailla nimenomaan nämä kaksi merkitsivät syvintä kunnian riistoa. – Jeesus Kristus tietää, mitä on kasvojensa menettäminen häpeään. Niin syvällä ei kukaan kulje, etteikö siellä myös Jeesus olisi. – Ole turvallisella mielellä! Hän ymmärtää sinun ahdistuksesi. Hän on rinnallasi sinun arvottomuudenkokemuksissasi.
Mutta hän myös voi ja tahtoo auttaa sinua. Ajattele hänen kasvojaan hänen riippuessaan ristillä tai ylösnousemisensa jälkeen. Lujat kasvot, miehekkäät kasvot, parrakkaat – ehkä vähän kuin kirveellä veistetyt. Mutta samalla herkät, sielukkaat kasvot. Ja ennen muuta rakastavat, kunnioittavat, sinun olemassaolostasi iloitsevat. Hän katsoo sinuun arvossa pitäen. – Jollet vielä tunne hänen katsovaan sinuun, saat pyytää tutuin sanoin: ”Herra, siunaa minua ja varjele minua. Herra valista eli valaise kasvosi minulle ja ole minulle armollinen. Käännä kasvosi minun puoleeni ja anna minulle turvallisuuden tunne ja rauha.”
Jos me näemme hänen Kasvoissaan, Kristuksen kasvoissa, kun Hän meitä katsoo, vain ankaruutta, tiukkuutta ja tuomiota, me emme vielä tunne häntä sellaisena kuin hän todella on. Hän ei ole tullut musertamaan särkynyttä ruokoa eikä sammuttamaan suitsevaa kynttilänsydäntä. Hän tulee lähelle niitä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, jotta hän virvoittaisi nöyrien hengen ja saattaisi särjettyjen sydämet eläviksi. Armolliset kasvot, lempeät kasvot Hän siis kääntää puoleemme silloin, kun me tunnemme itsemme särkyneiksi ja mitättömiksi tai kuin sylkykupiksi. – Paina silloin syvälle mieleesi tämä: Jeesus Kristus iloitsee sinun olemassaolostasi ja ottaa sinut riemuitsevin kasvoin vastaan, niin kuin hän kertoi Isän ottavan vastaan elämässä ruhjoutuneen tuhlaajapojan. Jeesus iloitsee sinun kasvojesi näkemisestä! Hän rakastaa sinua, jotta sinä oppisit rakastamaan itseäsi.
Jeesus tulee kärsimykseen ja häpeään meidän rinnallemme ja on meidän kanssamme nostaakseen meitä ylös itsemme hyväksymiseen ja arvostamiseen. Ilman tätä me emme voi hyväksyä eli rakastaa ketään toistakaan. Ei lähimmäistä voi rakastaa itsensä hampaat irvissä siihen pakottaen!
Mutta ei vain kykymme rakastaa ole riippuvainen omanarvontunnostamme. Myös kyky tuntea aitoa syyllisyyttä edellyttää tiettyä, tervettä itsetuntoa. Itseänsä vähättelevä ja häpeävä ihminen kyllä tuntee voimakkaastikin epäaitoa syyllisyyttä. Hänen koko olemisensa saattaa tuntua synniltä. Hän tuntee syyllisyyttä olemassaolostaan. Tämä ei tietenkään voi olla aitoa syyllisyyttä. Jumalahan tahtoo meidän olemassaoloamme!
Jos ihminen tuntee olevansa ei-mitään, ali-ihminen, ei hän voi kokea olevansa vastuussa normaaleista inhimillisistä velvollisuuksistaan. Niinpä itsetunnon ongelmista kärsivä aviomies saattaa kaiken aikaa tuskailla vain sen pulman kanssa, rakastaako vaimo häntä. Samaan aikaan vaimo lähes nääntyy lasten valvottaessa häntä yökaudet. Mies ei koe mitään syyllisyyttä lastenhoidon epätasa-arvosta!
Jumala toimii eheyttääkseen meitä, parantaakseen meitä. Hän samalla poistaa meistä epäaitoa syyllisyyttä. Mutta silti hän ei jätä aitoa, todellista syyllisyyttä meissä käsittelemättä. On Jumalan armoa, kun me pääsemme Jumalan läpivalaisuun, jossa me ymmärrämme: myös minä, Jumalan luoma ihminen, Hänen tahtomansa ihminen, olen pettänyt ihmiskutsumukseni. Olen syyllistynyt ihmisten edessä ja Jumalan edessä.
Joskus väitetään, että kaikki syyllisyys olisi sairaalloista, neuroottista. Kuitenkin syyllisyys on yksi selvimpiä niistä tekijöistä, jotka erottavat meidät eläimistä. Tämän vuoksi juuri kykyä tuntea syyllisyyttä on pidetty ihmisen aatelismerkkinä. Johdonmukaisinkin syyllisyyden moittija kuitenkin vaatii syyllisyyden tuntemista niiltä, jotka ovat syyllistyneet massiivisiin rikkomuksiin ihmiskuntaa vastaan. Kaikki odottavat, että tuhansia tai miljoonia syyttömiä tuhonneet tuntisivat syyllisyyttä. Miksi syyllisyys – ihmisen aatelismerkki – pitäisi varata vain ihmisistä viheliäisimmille? Emmekö me kuitenkin ole heidän sukuansa, samaa ihmislajia, alttiita epäinhimillisyyden virikkeille?
Raamattu opettaa meille Jumalan tahdon mm. kymmenissä käskyissä ja Jeesuksen opetuksissa sitä varten, että me noudattaisimme sitä. ”Pidä Jumalaa tärkeämpänä kuin mitään muuta! Pidä häntä luotettavana ja hyvänä!” ”Kuuntele ja noudata mielelläsi Jumalan sanaa!” ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi!” ”Älä tapa, älä pientäkään ihmisen tainta! Älä edes lyö, älä edes kanna kaunaa!” ”Rakasta ja kunnioita puolisoasi, äläkä muita havittele!” ”Älä ota sitä, mikä toisen on!” ”Älä puhu pahaa muista, älä varsinkaan, jos se ei ole totta!” ”Mitä tahdot toisten tekevän sinulle, tee niin heille!”
Näin Jumala tahtoo ja meitä käskee. Annetaan hänen tahtonsa syöpyä sisimpäämme, sisäistyä meihin! Silloin kyllä käy niin, että kuva kunnonihmisyydestämme rapisee. Meistä tulee rikkoneita ihmisiä ja laiminlyöneitä ihmisiä. On pakko huudahtaa: ”Jos Sinä Herra pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?” Joutuu myöntämään: Minä en ole elänyt niin kuin minun olisi tullut. Moni lähimmäinen on kärsinyt tähteni. Ja sinun kunniasi, Jumala, on revitty alas minun käyttäytymiseni ja minun asenteitteni tähden.
Näissä aidon syyllisyyden tunnoissa on vaikea rukoilla: ”Herra, käännä kasvosi puoleeni, valaise kasvosi minulle.” Sillä hänen kasvoistaan näkyy ankaruus, näkyy tuomio. Aiheellisesti, syystä. Sillä juuri Hänelle meidän on selvitys kerran annettava. Hänelle me vastaamme elämämme käytöstä elämämme jälkeen.
Ystävät! Raamattu ei kerro vain siitä, että Jeesus kärsii vierellämme, tasollamme samanlaista tuskaa kuin mekin. Jeesus Kristus kärsii myös meidän tähtemme, meidän edestämme. Tästä sijaiskärsimyksestä, itsensä uhraamisesta toisten syntien tähden puhuu alttarilta luettu Palmusunnuntain kirjeteksti Hbr. 7:23-27. Palmusunnuntain johdantolauselma Jesajan kirjan luvusta 53 sanoo saman asian näin: ”Hän (siis Jeesus) antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, hän kantoi monien synnit.”(Kun Vanha testamentti sanoo ”monien”, se tarkoittaa ”kaikkien”.)
Raamattu monin eri tavoin maalaa eteemme Kristuksen kärsimässä meidän syntiemme tähden, sillä se tahtoo meidän löytävän tästä näystä avun todellisen syyllisyytemme hätään. Koko Uuden testamentin sydänääni – ikään kuin vahvistettuna – kaikuu virren 68 säkeessä: ”Miksi tuskan kalvaa annat, sieluas sä syntinen? Miksi syntein taakkaa kannat? Katso: Kristus kantoi sen! Sovitusta saarnatahan rohkaistu siis uskomahan Anteeksanto syntien. Armo kuuluu sulle juuri, Sulle raukka kurjinkin. — Kaikkein synnit Jeesus kantoi.” – Meidän on siis Kristuksen kasvoilla opittava näkemään anteeksianto, armo, lempeys, ilo meistä – kaikesta synnistämme huolimatta.
Jumalan mittavat pelastusoperaatiot saavuttavat tärkeän osatavoitteen silloin, kun sinä uskallat yhtyä, omia rikkomuksiasi ja laiminlyöntejäsi ajatellen, uskontunnustuksen tähän kohtaan: ”minä uskon… syntien, syntieni anteeksiantamisen.” Juuri tämä usko on Kristuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen tapahtuman tähtäyspiste sinussa.
Kristus vierellämme ihmisenkivussamme, Kristus puolestamme itsensä antavana. Näin Uusi testamentti tulkitsee Kunnian kuninkaan kärsimystietä. Mutta tätä Kristusta tuntemaan oppinut ihminen saa tehtävän: ”Ole sinä Kristuksen hyvä kirje ihmisille ympärilläsi!” Ehkä meidän on lupa sanoa: ”Ole sinä Kristuksen hyvät kasvot ihmisille ympärilläsi!”
Mitä me kristityt kasvoillamme, ilmeillämme, sanoillamme viestimme toisille ihmisille? Kertovatko kasvomme, että armollinen Vapahtaja on meidät, itsessämme arvottomat, rakastanut arvokkaiksi, itsemme hyväksyviksi, sellaisina kuin piirteiltämme olemme? Kertovatko kasvomme, että hyvä Vapahtaja on meidät, itsessämme syntiset ihmiset, armahtanut niin, että omassatunnossa on rauha ja vapaus? Saako lähimmäisemme meidän kauttamme sen viestin, että ilo etsii myös häntä? Ja sen viestin, että Jumalan rauha on tarkoitettu myös hänelle?
Entä kotona varttuvat lapsemme? Mitä kasvomme kertovat heille Jumalasta? Jääkö heille se perusmielikuva lapsuudenperinnöksi, että myös Taivaallinen Isä on tuikeailmeinen, pistäväsilmäinen uhkailija? Vai kertovatko kasvomme Taivaallisen Isän suurenmoisesta rakkaudesta ja lapsen olemassaolosta iloitsemisesta? Mutta kuitenkin: saavathan lapsemme oppia myös sitä, että elämä tarvitsee lujat suojakaiteet, säännöt? Emmehän vain erehdy hyväksymään kaikkea? Eivät Kristuksenkaan kasvot olleet välinpitämättömät. Hän jopa suuttui asian niin vaatiessa. Ei hän ollut mikään joo-mies: ”kyllä te saatte tehdä”, ”kaikki on sallittua”. Hänen kasvonsa olivat myös lujat kasvot, turvalliset kasvot.
Nämä molemmat, armo ja lujuus, yhdessä vaikuttavat sen, mitä Psalmi 34 sanoo Herrastamme: ”Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa.”
Rukoilemme: Herra, käännä kasvosi meidän puoleemme, ja anna meidän niistä nähdä sinun lujuutesi ja sinun armosi. Suo, että kasvomme säteilisivät iloa, jonka Sinä annat. Aamen.