Hyvät ystävät, sisaret ja veljet Kristuksessa.
Tänään meitä jokaista kutsutaan samaan ehtoollispöytään. Saamme jokainen polvistua saman alttarin äärelle. Saamme jokainen vastaanottaa samalla tavalla ehtoollisen leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren. Ehtoollispöydässä inhimilliset eroavuudet menettävät merkityksensä. Olemme ehtoollispöydässä samalla tavalla syntisinä ja armahdettuna Jumalan kasvojen edessä. Ehtoollispöydässä Kristus rakastaa jokaista samalla tavalla. Ehtoollispöydässä meitä ei erotella mitenkään. Jokainen saa olla samalla tavalla osallinen taivaan Isän hyvyydestä.
Ehtoollinen on hyvin vahvasti yhteyden ateria. Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä apostoli Paavali kirjoittaa ehtoollisen leivästä ja viinistä seuraavasti: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16–17)
Tämän leipäsunnuntain evankeliumissa Vapahtajamme Jeesus Kristus sanoo meille itsestään: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” Käydessämme tänään ehtoolliselle saamme muistaa nämä Vapahtajan lupauksen sanat.
Yhteinen ateria on vahva yhteyden merkki. Yhteinen ateria on merkki välittämisestä, huolenpidosta ja jakamisesta. Vieraat on yleensä tapana varsin nopeasti kutsua kahvi- tai ruokapöytään. Harvemmin keskenään vihoissa olevat käyvät samaan ruokapöytään ja jakavat omastaan toisilleen.
Sata vuotta sitten keväällä 1918 Suomessa monessa torpassa, mökissä ja kodissa oli nälkä. Täällä Taivalkoskella ei käyty sisällissodan taisteluita. Yksikään taivalkoskelainen ei kuollut kummallakaan puolella rintamaa sotatoimissa. Mutta sata vuotta sitten nälkä oli totta täällä Taivalkoskella. Elämä oli köyhää. Puutetta oli kaikesta. Elämästä ei puuttunut kärsimystä. Jos on lukenut Kalle Päätalo Iijoki-sarjaa, tietää miltä nälkä tuntuu ja maistuu, vaikka Kalle kuvaakin hivenen myöhempiä historian vaiheita.
Tätä taustaa vasten tämän pyhäpäivän Vanhan testamentin lukukappale Jesajan kirjasta on hämmentävää kuultavaa. Jesajan julistuksessa kaikki myytävänä oleva hyvä tarjotaan ilmaiseksi: ”Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!” Profeetta Jesajan julistus on alun perin tarkoitettu pakkosiirtolaisuuden kärsimyksessä olleelle Israelin kansalle. Viesti on toivoa täynnä: Jumala ei ole hylännyt kansaansa tappiosta ja kärsimyksestä huolimatta. On olemassa uusi mahdollisuus. Jesajan julistuksessa on kuva Jumalan armosta ja hyvyydestä. Armo on meille ilmaista. Vapahtajamme Jeesus Kristus on omalla hengellään suorittanut maksun Golgatalla. Jumalan armo ja hyvyys on meille tarkoitettu lahja.
Leipä on vahva ja arkinen kuva Jumalan hyvyydestä. Leivän muodossa Jumala pitää meistä huolen. Rukoilemme yhdessä jokaisessa jumalanpalveluksessa ennen ehtoollispöytään käymistä Jeesuksen itsensä opettaman Isä meidän -rukouksen. Yksi pyyntö Isä meidän -rukouksessa liittyy jokapäiväiseen leipään: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Rukouksen pyyntö ei tarkoita ainoastaan ravintoa vaan kaikkia elämän jokapäiväisiä tarpeita.
100 vuoden takainen sisällissota on väkevä muistutus siitä, mitä osattomuus hyvän elämän edellytyksiin voi pahimmillaan saada aikaan. Ei voi olla mitenkään hyväksyttävää, että maallinen hyvä jakaantuu niin räikeän epätasa-arvoisesti kuin 100 vuotta sitten. Kaikki maallinen hyvä on syvimmiltään Jumalan lahjaa.
Kun tänään muistelemme, juhlinnalle ei ole aihetta, 100 vuoden takaisia historian vaiheita, voimme katsoa Suomen sisällissotaa osana viime vuosisadan kokonaisuutta. 1900-luvun moraalihistoria on karmivaa luettavaa. 1900-luvulla koettiin kaksi veristä maailmansotaa monen pienemmän sodan ohella. Fasismi, natsismi ja kommunismi kylvivät tuhoa eri puolilla maailmaa. Suomen sadan vuoden takainen sisällissota on ainoastaan yksi pienen pieni osa 1900-luvun hirveyksien kokonaisuutta. Sisällissodat ovat yleensä sodista verisimpiä, niin myös 100 vuoden takainen sisällissota. Punaisen terrorin, valkoiset terrorin ja vankileirien uhrina kuoli lopulta noin 38 000 suomalaista.
Yksi yhteinen piirre 1900-luvun, samoin kuin 2000-luvunkin, hirveyksissä on. Ihmisiltä nimittäin ryöstetään heille kuuluva ehdoton ihmisarvo. Tilanne on todella vaarallinen silloin, kun toinen ihminen nähdään ensisijaisesti vihollisena ja jotenkin itseä alempiarvoisena ja pahempana. Jotenkin on järkyttävää, että kaikkein heikoimmassa asemassa oleva yleensä halutaan nähdä suurimpana uhkana. Suomen sisällissodassa ihmiset jaettiin punaisiin ja valkoisiin. Ihmisten jakaminen punaisiin ja valkoisiin synnytti viholliskuvia. Puhuttiin lopulta punikeista ja lahtareista. Sanoilla on merkitystä. Sisällissodan ilkeät nimitykset punikki ja lahtari hälvensivät vihollisiksi koettujen ihmisarvoa. Harvempi pystyy tuhoamaan ja tappamaan itselleen vertaista lähimmäistä. Jos näkee toisen samanlaisena ja samanarvoisen ihmisenä kuin itsensä, ei tappaminen onnistu.
Toinen 1900-luvun moraalihistorian huomionarvoinen piirre on se, että täysin normaalit tavalliset ihmiset pystyvät tekemään järkyttäviä tekoja. Normaali terve perheenisä voi tietynlaisessa historian tapahtumaketjussa muuttua raa’aksi murhaajaksi. Sata vuotta sitten Suomen sisällissodassa niin punaiset kuin valkoiset olivat täysin normaaleita Jumalan luomia ihmispoloisia, työteliäitä, rehellisiä ja vastuuntuntoisia ihmispoloisia. Tämä havainto laittaa jokaisen meistä, sinut ja minut, vakavan kysymyksen äärelle. Synti ei ole vain jossain kaukana, niin sanotusti joidenkin toisten ongelma. Me olemme syntisiä aivan samalla tavalla kuin 100 vuotta sitten ihmispoloiset rintaman molemmilla puolilla. Olemmeko me ymmärtämättämme osallisia johonkin yleisesti hyväksyttyyn pahaan, mitä emme huomaa. Onko ajassamme hyväksytty sellaisia tapoja, jotka ovat lopulta vääriä?
Nyt kun me nyt 100 vuotta sisällissodan jälkeen katsomme mennyttä kauheutta, olisi jo korkea aika yrittää nähdä punaisten ja valkoisten sijaan ihminen. Sadan vuoden jälkeen tuomitseminen on täysin turhaa. Nyt on aika yrittää ymmärtää ja ottaa opiksi. Ihminen on lopulta aina oman aikansa ja oman ymmärryksensä vanki. Tämä on myös meidän osamme.
Kun tänään ajattelen sisällissodan muistoa, haluan korostaa, että jokainen ihminen on Jumalan luoma, ainutlaatuinen ja arvokas. Jokaisen ihmisarvo on loukkaamaton. Tämän täytyy olla kaiken yhteiselämän lähtökohta. Kun kirkossa puhumme yhteydestä, saamme muistaa olevamme keskenämme sisaria ja veljiä Kristuksessa. Jumala ei erottele ihmisiä. Jumala ei jaa ihmisiä punaisiin ja valkoisin. Jumala ei jaa ihmisiä häviäjiin ja voittajiin. Jumalan kasvojen edessä olemme jokainen samalla tavalla syntisiä ja vajavaisia mutta samalla myös Jumalalle rakkaita. Jumalan kasvojen edessä olemme yhdessä sisarina ja veljinä.
Hyvät ystävät. Ehtoollispöydässä Vapahtajamme Jeesus Kristus antaa meille itsensä. Ehtoollisen leivässä ja viinissä me saamme vastaanottaa salatulla tavalla Kristuksen ruumiin ja veren.
Ehtoollisella saamme kuulla sanat: ”Sinun puolestasi annettu.” ja ”Sinun puolestasi vuodatettu.” Kristus kulkee kärsimystiensä Golgatan ristinpuulle juuri sinun vuoksesi. Kristuksen vuoksi saat olla armahdettu. Saat kulkea armosta taivastietä kohti uuden luomisen aamua.
Valitettavasti nälkä ja puute ovat totisinta totta tässä maailmassa tänäänkin. Tänäänkin moni lapsi, nainen ja vanhus kuolee tässä maailmassa nälkään, vaikka maailmassa tuotetaan ruokaa niin paljon, että siitä kyllä riittäisi kaikille. Maallinen hyvä, Jumalan hyvät lahjat, jakaantuvat epätasa-arvoisesti. Kerran on toisin. Kerran kaikki muuttuu ajan rajan takaan. Se ei välttämättä nälkäistä lohduta juuri tänään. Hätä on tässä ja nyt.
Jos me tahdomme tuntea vastuumme osattomuuden vähentämiseksi, kerran voivat olla totta elämän arjessa psalminkirjoittajan sanat:
”Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi
ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.” (Ps. 145:15–16)
Kristityn velvollisuus on jakaa omastaan ja vahvistaa hyvän elämän edellytyksiä osattomille. Tämä on yhteinen vastuu.
Hyvät ystävät. Iankaikkisuudessa ei ole nälkää eikä puutetta. Taivaassa ihmisen on hyvä olla. Jumala ei hylkää, Kristuksen tähden.