Liukkailla keleillä on itse kukin pyllähtänyt nurin. Ei siinä mitään ehdi tehdä, kun jalat lähtevät alta ja huomaat olevasi makuuasennossa. Mutta mitä teet sen jälkeen? Eikö vain ensimmäinen ajatus ole, että eihän vain kukaan nähnyt? Ja sen jälkeen nopea vilkaisu ympärille. Vasta sitten voi tarkastella varovasti, että pääseekö tästä liikkeelle, menikö luita poikki, toimivatko jalat ja kädet ja ovatko vaatteet ehjinä. Häpeä on ensimmäinen tunne, vaikka kaatumisen fysiologia on sellainen, että jalan livetessä vain nopeat refleksit voivat pelastaa tilanteen. Järjellä ja tietoisella toiminnalla ei ole enää siinä vaiheessa mitään mahdollisuuksia.
Häpeä on tuttu tunne. Mitä jos puhuu tyhmiä fiksussa seurassa, menee juhliin tai johonkin muuhun tilaisuuteen liian rennoissa tai liian juhlavissa vaatteissa, pitääkö sitä nyt kaikkia kätellä ja osaako kirkonmenoissa nousta oikeassa kohdassa seisomaan? Häpeä saa arkailemaan tilanteita, sulkee suun ja pistää arvailemaan, että mitä ihmisetkin sanovat ja kylällä puhuvat. Toisinaan saatamme hävetä jopa myötätunnosta, jos joku lähimmäinen ei meidän mielestämme osaa käyttäytyä ihmisten seurassa. Aina sua saa hävetä? Olokaa sitte kunnolla, ettei tartte hävetä! Tuttuja sanoja, eikö vain?
Jo viime sunnuntaina puhuttiin kirkossa samarialaisen naisen ja Jeesuksen kohtaamisesta Sykarin kaivolla. Tänään tuo kertomus saa jatkoa. Nainen, jonka nimeä emme edes tiedä, kohtasi matkasta väsyneen
Jeesuksen Sykarin kaupungin ulkopuolella olevalla kaivolla. Nainen kantoi sisällään salaisuutta, joka painoi paljon enemmän kuin täysi vesiruukku. Emme tiedä sitäkään, oliko salaisuus ns. julkinen salaisuus, jonka naapurit ja kylän juoruilijat jo tiesivät. Siitä ei kuitenkaan puhuttu julkisesti. Nainen ei siitä puhunut, mutta monen julkisen salaisuuden tavoin, siitä varmasti kuiskuteltiin hänen selkänsä takana. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kohdata totuutta julkisesti. Ei ennen tätä päivää. Salaisuuden ja häpeän piilottelu oli tehnyt naisesta kovan ja periksi antamattoman. Nainen ei halunnut päästää ketään katsomaan sisintään. Hänen elämässään oli ollut niin paljon pettymyksiä, loukkauksia ja ongelmia, että nyt hän halusi torjua kaikki, jotka halusivat lähentyä häntä. Ei enää uusia pettymyksiä! Kukaan ei enää käyttäisi häntä hyväkseen. Eikä kukaan saisi tuottaa hänelle enää uutta häpeää kaiken sen päälle, mitä hän kantoi sisimmässään. Kun Jeesus lupasi tarjota hänelle sellaista vettä, että sen juotuaan kukaan ei enää olisi janoissaan, nainen oli kuitenkin valmis. Mutta vain sen verran, että hän saisi Jeesuksen tarjouksesta irti kaiken hyödyn. Anna minulle sitä vettä… silloin minun ei tarvitse käydä täällä veden haussa. Nainen olisi valmis, jos hänen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta. Jos hänen ei tarvitsisi avata sisintään, ei muuttaa elämäänsä eikä paljastaa häpeäänsä muiden nähtäväksi.
Nainen ei voi kuitenkaan välttää totuutta, sillä Jeesus, hänen puhekumppaninsa on itse Totuus. Jeesukselta ei mikään pysy salassa. Mutta Jeesus ei kuitenkaan halua nolata naista eikä lisätä hänen häpeäänsä. Niinpä hän esittää vain viattomalta kuulostavan kehotuksen: Mene hakemaan miehesikin tänne! Naisen vastaus on kipakka: Ei minulla ole miestä. Sen enempää hän ei halua paljastaa elämästään. Ollaan menossa vaarallisille vesille ja nainen haluaa lopettaa keskustelun lyhyeen. Jeesus ei kuitenkaan halua lopettaa, mutta ei myöskään
syyttää naista eikä tehdä hänen elämästään entistä vaikeampaa. Siksi hän alkaakin kertoa naisen elämästä:
Totta puhuit, Jeesus aloittaa, mutta sen jälkeen hän kertoo naiselle kaiken sen, mitä nainen on kantanut taakkanaan koko elämänsä. Pettymyksen toisensa jälkeen, oman mielensä syytökset ja kovuuden, jotka juontavat juurensa häpeästä, jota hän kantaa. Tätä päivää nainen on ehkä pelännyt, sillä hänkin on kansansa lailla odottanut Messiasta, joka ilmoittaa kaiken. Eikö se ole pelottavakin ajatus: on joku, joka ilmoittaa meille kaiken? Sen, mitä olemme ja senkin, mitä emme haluaisi olla, mutta kuitenkin olemme. On joku, joka näkee, vaikka ketään muita ei olisi näkemässä.Kaikissa elämän noloissa, vaikeissa, häpeällisissä tilanteissa on joku, joka näkee ja muistaa koko elämämme.
Sanotaan, että totuuden kohtaaminen tekee kipeää. Ehkä sen vuoksi niin moni on valmis uskomaan valheen, vaikka tietäisi sen valheeksi.Ehkä Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisessa oli kipuakin, mutta ennen kaikkea se helpotti ja pudotti monet taakat naisen sydämeltä. Totuus teki myös vapaaksi. Arvostelemisen ja tuomion sijasta nainen saikin kohdata ymmärtämystä ja rakkautta. Nainen sai kohdata Jeesuksen omana itsenään ilman häpeää, ilman, että menneisyyden varjot olisivat tulleet vielä pidemmiksi ja taakat vielä painavammiksi.
Tuomio ja häpeä eivät avaa yhtään sydäntä. Ne vain sulkevat ja tekevät kovaksi. Ainoastaan ymmärtämys, armo ja rakkaus voivat avata kaiken ja poistaa elämään kertyneen painon. Mutta se voi tapahtua vain, jos kohtaamme kaiken rehellisesti. Emme voi ottaa evankeliumista vain mukavia ja helppoja kohtia. Koko elämän täytyy muuttua. Meidän täytyy antaa Jeesuksen kertoa meille kaikki, mitä olemme tehneet. Se voi tehdä kipeää, mutta sen jälkeen ei ole myöskään salaisuuksia eikä sisällä kasvavaa häpeää.
Mitä nainen teki kaivolta lähdettyään? Hän on todiste siitä, miten elämä voi muuttua. Vapaus ja armo tekivät sen, mitä salaisuuksien piilotteleminen ei voinut saada aikaan. Nainen halusi kertoa kaikille kohtaamisesta, elämästään ja Jeesuksesta, joka muutti kaiken. Hän kertoi minulle kaiken, mitä olen tehnyt. Nainen saattoi palata ilman häpeää ja pelkoa tuomiosta. Hänestä tuli Jeesuksen todistaja ja opetuslapsi. Kaikella tällä oli vaikutuksensa. Juorut ja pahan puhuminen erottavat meidät toisistamme, mutta hyvyys ja totuus saavat aikaan iloa ja sellaista uteliaisuutta, joka vie Jeesuksen luokse. Niinpä Jeesusta pyydettiin jäämään, jotta he saisivat kuulla itse, omasta elämästään, oman elämän kipeistä ja aroista kohdista. Ja tällä kaikella oli seurauksensa: Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja. Sykarin kaupunkiin syntyi kristillinen seurakunta yhden ainoan kaivolla tapahtuneen kohtaamisen seurauksena.
Kirkon ja seurakunnan pitää olla tällainen kaivo. Siksi seurakunnassa ei saa olla tuomion henkeä. Se nimittäin kovettaa, saa ihmiset pelkäämään ja sulkemaan suunsa. Joskus tuomion kokemiseen riittää vain yksi sana, katse tai peni ele, joka vastaa sisällämme olevaan häpeäntunteeseen. Siksi kaivossa ei saa olla tuomion saastuttamaa vettä, joka on kuolemaksi. Siellä pitää olla vettä, joka saa aikaan iloa, tuo armon eikä lisää ihmisten häpeää. Ihmiset kantavat mukanaan kaikenlaisia taakkoja, pettymyksiä, syyllisyyttä, mutta ennen kaikkea häpeää. Meidän tehtävämme on jakaa taakkoja, lisätä luottamusta hyvään, jakaa iloa, mutta ennen kaikkea julistaa armoa ja anteeksiantoa. Vain silloin, ihmiset voivat sanoa: Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.