Betlehemin kedon paimenet saivat olla ensimmäisenä jouluyönä kahden suuren tapahtuman todistajia. Ensinnäkin heille ilmestyi enkeli ja toiseksi he kohtasivat pienen, seimessä makaavan lapsen.
Enkelin ilmestymisen johdosta pelko valtasi paimenet. Vanhassa raamatunkäännöksessä sanottiin, että paimenet “peljästyivät suuresti”. Mikael Agricola, jonka juhlavuotta olemme viettäneet, käänsi aikoinaan “peljästyivät suurella pelolla”. Agricolan käännös oli sananmukainen, sillä alkukielessä käytetään kaksinkertaista pelkoa kuvaavaa ilmaisua. Paimenet olivat siis kauhuissaan ja vapisivat pelosta.
Mikä sai paimenet tällaisen pelon valtaan? Ensinnäkin jo pelkästään tapahtuman äkillisyys ja yllättävyys pelästytti paimenet. “Yhtäkkiä seisoi heidän edessään Herran enkeli”, näinhän evankeliumissa sanotaan. Toinen syy oli se, että he näkivät nimenomaan enkelin, eli jotain sellaista, mitä he eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet. Kolmanneksi pelkoa herätti pimeän yön muuttuminen valoisaksi.
Kun mietimme kaikkea tätä ja kuvittelemme itsemme paimenten asemaan, ymmärrämme, että paimenten täytyi tosiaan olla peloissaan. Mutta se seikka, mikä paimenia eniten järkytti ja kauhistutti, on kuitenkin vielä mainitsematta. Paimenet sai vapisemaan pelosta ennen kaikkea Jumalan kirkkaus, joka ympäröi heidät.
Jumalan kirkkaus valaisi pimeän yön, mutta se ei ollut vain valoa, jonka saattoi nähdä luonnollisilla silmillä, vaan jotain enemmän. Jumalan kirkkaus merkitsi Jumalan läsnäoloa. Elävä, kaikkivaltias ja pyhä Jumala oli tullut lähelle, keskelle paimenten arkista elämää. Jumala oli läsnä vastaansanomattomalla tavalla, ja silloin paimenten täytyi vavista.
Raamatun mukaan kukaan ei ole nähnyt eikä voi nähdä Jumalaa ennen kuin taivaassa, Jumalan omassa todellisuudessa. Paimenetkin näkivät vain enkelin, Jumalan viestin tuojan. Jumalan kirkkaus ja todellisuus avautui paimenille enkelin kohtaamisessa huikaisevana ja häikäisevänä mutta kuitenkin peitettynä ja verhottuna. Paimenet saivat katsella pienen hetken Jumalan kirkkautta ikään kuin avaimen reiästä. Silti he järkyttyivät, sillä syntinen ihminen ei kestä Jumalan kirkkautta ja kunniaa, ei edes siinä tapauksessa, että Jumalan kirkkaus kohtaa ihmisen epäsuorasti, enkelin välityksellä.
Jo pelkästään Jumalan suuruuden ja majesteettisuuden ajatteleminen musertaa meidät. Kun ajattelemme valtavaa maailmankaikkeutta, jonka mittasuhteita emme ymmärrä, ja sitä, kuinka vähäisiä ja merkityksettömiä tomuhiukkasia me olemme maailmankaikkeuden keskellä, tunnemme olomme perin orvoksi, turvattomaksi ja mitättömäksi. Ja kun sitten mietimme sitä, että tämän maailman, mitä voimme tutkia ja havainnoida, on luonut kaikkivaltias Jumala, joka on luomakuntansa rinnalla ylivertainen ja tutkimaton, meidän täytyy Jobin tavoin panna käsi suullemme ja vaieta. Emme kestä Jumalan suuruuden ajattelemista.
Entä kun Jumala itse on läsnä ja puhuu meille niin, että ymmärrämme vastaansanomattomasti kenen edessä olemme? Silloin meidät valtaa pelko, joka saa sydänjuuret värähtämään, kuten virressä sanotaan. Meille ei ilmesty enkeli, mutta Jumala puhuu meille sanassaan. Silloin kun ymmärrämme ja koemme, että Jumala puhuu henkilökohtaisesti juuri meille, näemme kaiken uudessa valossa ja tiedämme, että olemme syyllisinä Tuomarimme edessä. Ehkä Jumala ei kirkkaudessaan tule meidän elämässämme milloinkaan lähimainkaan niin lähelle kuin hän tuli paimenien kohdalla – vaikka hän siis pysytteli heistäkin kaukana –, mutta pieninkin Jumalan kirkkauden välähdys paljastaa ja läpivalaisee meidät, emmekä voi olla kauhistumatta. Yksikin Jumalan kirkkauden vähäinen heijastus jättää meihin aina jälkensä, vaikka yrittäisimme sen unohtaa.
Toisella tapahtumalla, jonka todistajia paimenet olivat ensimmäisenä jouluyönä, oli päinvastainen vaikutus kuin ensimmäisellä tapahtumalla. Se, mitä tapahtui Betlehemin kedolla, sai paimenet pelon valtaan, mutta seimessä makaavan Lapsen näkeminen antoi heille suuren ilon, niin että he palasivat lapsen luota kiittäen ja ylistäen Jumalaa.
Enkeli ilmestyi paimenille juuri siksi, että hän halusi johdattaa heidät Lapsen luo. Enkeli vakuutti, että paimenten ei tarvitse pelätä, ja hän kertoi siihen myös selvän ja vastaansanomattoman syyn: paimenille ja koko kansalle, jokaiselle ihmiselle, oli syntynyt Vapahtaja!
Meidänkin kohdalla Jumala toimii samalla tavoin kun paimenten kohdalla. Kun Jumala ilmaisee kirkkautensa ja saa meidät pelon valtaan, hän menettelee näin, jotta voisi tehdä meidät iloisiksi. Kun hän riisuu meidät ja osoittaa syyllisyytemme ja tuomionalaisen tilamme, hän haluaa johdattaa meidät Lapsen luo. Hän haluaa osoittaa, että juuri tätä Lasta me tarvitsemme, että juuri Hän voi poistaa pelkomme ja tehdä meidät iloisiksi.
Paimenille oli Lapsen näkeminen paljon suurempi tapahtuma kuin enkelin ilmestyminen. Enkeli oli “vain” enkeli. Enkelien kohdalla ei voida käyttää sanaa “vain” muutoin kuin Jumalan rinnalla, ovathan enkelit mahtavia Jumalan suunnitelmien toteuttajia. Mutta juuri tässä kohdassa voidaan näin menetellä, sillä olihan seimessä makaava Lapsi itse Jumala. Kysymyksessä oli ihmeiden ihme ja tapahtumien tapahtuma: Jumala oli syntynyt ihmiseksi, kaltaiseksemme, yhdeksi meistä. Täysin käsittämätöntä!
Betlehemin kedolla paimenet kohtasivat Jumalan kirkkauden peitettynä ja välähdyksenomaisesti, mutta seimessä makaavassa Lapsessa oli Jumalan kirkkaus ja kunnia, koko hänen olemuksensa, täydellisesti läsnä. Johanneksen jouluevankeliumista voimme lukea: “Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.” (Joh. 1:14) Mutta Jumalan kirkkaus ei ollut Lapsessa vain täydellisesti läsnä olevaa, se oli samalla täydellisesti kätkettyä. Se oli kätketty ihmisyyteen ja heikkouteen.
Kerran seimen Lapsen ihmisyyteen kätketty jumaluus paljastuu ja tulee ilmeiseksi ja vastaansanomattomaksi. Silloin ne, jotka paimenten tavoin ovat uskoneet, että “kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu”, ja ovat laittaneet tähän Lapsen turvansa ja toivonsa, saavat ja voivat katsella Jumalan ihmeellistä kirkkautta täysin vapaasti ja ilman pienintäkään pelkoa. Muiden laita on toisin, kuten tutut virren sanat todistavat: “Muut kuollessa ei rauhaa saa, ei kestä Herran kunniaan, ei pysy eessä Jumalan kuin seuraajat vain Karitsan.” (Virsi 299:9)
Jumala kätki suuruutensa, kirkkautensa ja kunniansa ja nöyryytti itsensä, asettui meidän tasolle, jopa meidän alapuolellemme. Hän syntyi köyhien vanhempien lapseksi vaatimattomiin oloihin, hän alistui pilkattavaksi, hän kärsi ja kuoli torjuttuna ja halveksittuna. Hän kohtasi meidät sellaisina kuin olemme, jotta me voisimme kohdata hänet sellaisena kuin hän on.
Jumala puhuu meille alhaaltapäin, mutta kuulemmeko me häntä? Olemmeko me valmiit polvistumaan paimenten tavoin Lapsen eteen? Kaikkivaltias sanoo Jesajan kirjassa: “Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. … Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa.” (Jes. 57: 15, 66:2) Jumala jätti kirkkautensa meidän tähtensä ja haluaa olla vieläkin luonamme. Mutta jäämmekö me ylpeytemme vangeiksi, kun paimenet kutsuvat meitä mukaansa Lapsen luo?
Joulun Lapsessa ei ole mitään pelottavaa. Hänessä Jumala on luonut uuden yhteyden meihin syntisiin, sellaisen rakkauden yhteyden, joka kestää ikuisesti ja jota mikään ei voi tuhota. Hänen luokseen saa jokainen tulla taas tänä jouluna. Hän ojentaa kätensä puolemme, pienet kädet, jotka kuitenkin ovat Kaikkivaltiaan kädet.