Kristittyjen vainot ovat hämmästyttävän yleisiä tänäkin päivänä. Kristittyjä vainotaan uskonnollisista ja maailmankatsomuksellisista syistä enemmän kuin mitään muuta ihmisryhmää. YK:lle tehdyn selvityksen mukaan arviolta 200 miljoonaa kristittyä kärsii nykyään jonkinasteista vainoa.
Mistä syystä sitten juuri kristittyjä vainotaan? Tapauskohtaisia syitä löytyy runsaasti, mutta väitän, että kristityt joutuvat muita enemmän vainon kohteeksi kahdesta perustavasta syystä.
Ensimmäinen syy on se, että kristittyjen on omasta puolestaan vaikea harjoittaa vainoa eri tavoin ajattelevia kohtaan. Pitäähän Uusi testamentti kaikkia ihmisiä täysin tasa-arvoisina ja kieltää lähimmäisten kaikenlaisen vahingoittamisen ilman minkäänlaisia poikkeuksia. Hieman ihmetyttää, että tämä yksinkertainen tosiasia ei välttämättä ole kaikille selvä näinä aikoina. Kristinuskoa arvostelevat yleisönosastokirjoittajat tai nettikeskustelijat saattavat näet vedota Vanhan testamentin kohtiin, joiden perusteella voidaan tehdä toisenlaisia johtopäätöksiä. He eivät ymmärrä tai halua ymmärtää, että kristityt perustavat eettiset ratkaisunsa Uuteen testamenttiin. Uuden testamentin yksiselitteinen kehotus ja vaatimus kuuluu: “Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi.”
Vanhan testamentin sotaisuuteen vetoavat eivät tee sille itselleenkään oikeutta. Mutta juutalaiset, jotka pitäytyvät vain Vanhaan testamenttiin, voivat kyllä löytää pyhästä kirjastaan perusteluja sellaiselle ajatukselle, että vihollisiin ei tarvitse suhtautua samalla tavoin kuin oman kansan jäseniin. Koraani puolestaan sisältää paljon aineistoa, jolla eimuslimien sortoa voidaan puolustaa. Emme voi nyt yrittää paneutua edes pintapuolisesti Koraanin tai Vanhan testamentin tulkintaan. Molempien kirjojen tulkinnassa on tietysti liikkumavaraa. Kiistämätöntä joka tapauksessa on, että niiden perusteella ei tarvitse päätyä siihen Uudesta testamentista väistämättä nousevaan vaatimukseen, että lähimmäistä ei saa vainota millään tavoin eikä missään tilanteessa olivatpa hänen uskonnolliset tai muut käsityksensä millaisia tahansa.
Kaikesta huolimatta kristityt eivät ole aina jättäneet eri tavoin ajattelevia rauhaan, mikä on hämmästyttävä ja hämmentävä tosiasia. Toisiaankin kristityt ovat vainonneet. Viime vuosisadan käsittämättömiin hirmutöihin, natsien juutalaisvainoihin ja neu-vostokommunismin harjoittamaan terroriin, kristityt eivät olleet varsinaisesti syyllisiä, mutta niistäkään – eritoten juutalaisvainoista – kristityt eivät voi pestä kokonaan käsiään.
Kristityt ovat myös merkillisellä tavalla onnistuneet kehittämään ajatusrakennelmia, joiden avulla Uuden testamentin selvät sanat on voitu kiertää. Keskiajan katolisessa kirkossa keksittiin paavin kahdenlaisen miekan oppi, jonka mukaan paaville kuuluu ylin valta sekä maallisissa että hengellisissä asioissa. Paavin katsottiin olevan koko maanpiirin herra, jonka kädestä myös maallisten hallitsijoiden täytyy saada valtansa. Tällainen oppi mahdollisti inkvisition, ja katolinen kirkko saattoi käyttää sen nojalla myös maallista valtaa. Luther halusi erottaa hengelliset ja maalliset asiat toisistaan, mutta hänkään ei välttänyt täydellisesti sivuraiteille ajautumista. Luther korosti sitä, että kirkon ei tule käyttää maallista valtaa, mutta samalla hän kehotti “kristillistä esivaltaa” pitämään vääräuskoiset kurissa, niin että nämä eivät voi levittää oppejaan. Keskiajan maailma oli hyvin erilainen kuin omamme, ja Lutherin ajatukset olivat aikanaan ymmärrettävämpiä kuin nykyään. Me emme kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että Luther poikkesi Raamatun viitoittamalta tieltä, kun hän antoi “kristillisen esivallalle” luvan vainota eri tavoin ajattelevia.
Se, että kristitytkään eivät ole aina noudattaneet Uuden testamentin opetuksia, paljastaa karulla tavalla synnin todellisuuden ja suuntaa samalla ajatuksemme toiseen kristittyjen vainoja selittävään tekijään. Juuri ihmisen syntisyys on perimmäinen syy siihen, miksi erityisesti kristittyjä vainotaan tässä maailmassa. Syntinen ihminen näet vainoaa aina Kristusta, ja kun kristitty on Kristuksen lähettiläs, myös häntä väistämättä vainotaan. Jeesus sanoo päivän evankeliumissa, että “kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden”. Paavali puolestaan toteaa toisessa kirjeessään Timoteukselle, että “kaikki ne, jotka tahtovat elää hurskaasti Kristuksen Jeesuksen omina, joutuvat vainon kohteeksi”. (2. Tim. 3:12)
Paavali sai kokea tämän monin tavoin omassa elämässään. Mutta tätä ennen Paavali eli Saul oli itse vainooja, joka hyväksyi myös Stefanoksen surmaamisen. Saul kuvitteli olevansa Jumalan asialla ja vainoavansa ihmisiä, jotka saavat pahaa aikaan. Hän ei tajunnut, ketä vainoasi, kunnes joutui totuuden eteen. Saulin ollessa matkalla Damaskokseen taivaasta leimahti yhtäkkiä valo, jolloin hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan: “Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Kun Saul kysyi: “Kuka sinä olet?”, ääni vastasi: “Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.” (Apt. 9:3-5)
Jeesus oli kristittyjä vainoavan Saulin varsinainen vainon kohde. Kun Saulille selvisi tämä, hänestä tuli Jumalan armosta Paavali, pakanoiden apostoli.
Saul vainosi kristittyjä, koska hän vainosi Kristusta, mutta Kristuksen vainoamisen ja kristittyjen vainojen välille ei saa silti laittaa yhtäläisyysmerkkiä. Kristittyjä voidaan vainota muistakin syistä kuin Kristuksen tähden, esimerkiksi omien syntiensä tähden. Synnin maailma on sellainen, että ihmisillä on taipumus sortaa ja vainota toisiaan. Silloin kun kristitty joutuu kärsimään Kristuksen tähden, hän on autuas, onniteltava. Pietari kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään: “Iloitkaa …sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa.” (1. Piet. 4:13–16)
Kristuksen tähden vainottu ei joudu välttämättä kohtaamaan fyysisiä kärsimyksiä, sillä vaino voi olla myös solvaamista ja muuta henkistä kiusaamista, kuten Pietari toteaa. Niinkään ei pidä ajatella, että kristitty kohtaa vainoa jatkuvasti ja joka päivä. Mutta joskus ja jossain tilanteessa jokainen Kristuksen seuraaja joutuu siis kärsimään hänen tähtensä.
Siinä mielessä Kristuksen seuraajan vainot ovat päivittäisiä, että saatana vainoaa häntä hellittämättä ärjyvän leijonan tavoin. (1. Piet. 5:8) Lisäksi kristitty oikeastaan vainoaa jatkuvasti myös itse itseään. Kristitty tai oikeammin hänen vanha syntinen luontonsa haluaa surmata Kristuksen, joka asuu kristityn sydämessä ja joka lahjoittaa hänelle vanhurskauden ja elämän. Kristitty on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas, ja syntisen luontonsa puolesta hän vainoaa Kristusta sekä itsessään että muissa kristityissä.
Päivän evankeliumissa kaksoisnäköala kristitystä itsessään syntisenä mutta Kristuksen tähden vanhurskaana tulee esiin siinä, että Jeesus toisaalta lähettää seuraajansa kuin lampaat susien keskelle, mutta toisaalta nämä myös itse ovat susia, syntisen ihmiskunnan syntisiä jäseniä. Evankeliumi, hyvä sanoma Kristuksesta kuuluu kaikille susille, kaikille syntisille ihmisille. Kristityt ovat syntisiä susia, joista on tullut evankeliumin vaikutuksesta Kristukseen uskovia. Uskovina lampaina he haluavat julistaa hyvää sanomaa muille susille.
Ilman oman susimaisuutensa, syntisyytensä tunnistamista ja tunnustamista kristitty ei voi pysyä nöyränä eikä säilyttää oikeaa suhdetta Kristukseen. Synti on viime kädessä Jumalan vastustamista, ja synti kiteytyy, pelkistyy ja kasvaa äärimmäiseen mittaansa siinä, miten ihminen suhtautuu Kristukseen. Kansa huusi: “Ristiinnaulitse!”, kun Jeesus tuomittiin, ja saamaa murhahuutoa me kaikki syntiset huudamme sydämessämme.
Sydämen murhahuuto purkautuu tekoina erityisesti silloin, kun Jeesukseen uskovia vainotaan hänen tähtensä. Joskus tilanne kärjistyy äärimmilleen, ja Kristus tuomitaan taas kuolemaan. Näin tapahtui silloin, kun Stefanos kivitettiin. Saulin tavoin myös muut kivitykseen osallistujat vainosivat viime kädessä Kristusta. Stefanos nuhteli kuulijoitaan Pyhän Hengen vastustamisesta ja kertoi näkevänsä Kristuksen taivaassa Jumalan oikealla puolella. Tämä oli likaa. Ihmisten sydänten murhahuuto purkautui kauhistavalla voimalla: he “alkoivat huutaa suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä Stefanoksen kimppuun.”
Meidän ei pidä luulla, että olemme erilaisia ihmisiä kuin Stefanoksen surmaajat. Ihmisten lähtökohdat, elämänvaiheet ja ympäristö ovat erilaisia, mutta ihmiset itse ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Meillä on yhteiskunnassamme ja ympäristössämme paljon suojelevia ja varjelevia tekijöitä, jotka pitävät synnin äärimmäisiä ilmenemismuotoja kurissa ja joista saamme olla kiitollisia. Mutta meidän on hyvä pitää mielessä, että jokainen ihminen voi tehdä sopivassa tilanteessa samanlaisia tekoja kuin joku toinen, ellei arkuus ja pelokkuus ole esteenä.
Stefanoksen kivittäjät tukkivat korvansa, kun he saivat kuulla totuuden itsestään. Tukimmeko me korvamme, kun Jumalan sana sanoo meille, että me olemme samanlaisia kuin he? Vai saavatko syntimme meidät huutamaan sydämessämme murhahuudon rinnalla toista huutoa: “Herra, armahda! Anna syntini anteeksi!”
Murhahuudon ja armon huutamisen lisäksi sydämessämme voi kuulua vielä kolmaskin huuto. Ja tämä huuto on kaikkein voimakkain! Vaikka me emme tätä huutoa aina selvästi kuule, se kaikuu silti kaiken yli valtavana ja ihmeellisenä!
Tämä kolmas huuto ei meidän oma huutomme. Se on Kristuksen Hengen huuto, joka vakuuttaa, että Kristus armahtaa meitä, jotka olemme häntä vainonneet. Se on Jeesuksen oma ääni. Syntimme kauhistuttavat meitä, mutta Jeesus sanoo, että ne on annettu anteeksi ja heitetty meren syvyyteen. Miksi kuuntelisimme ihmisten ääniä ja oman sydämemme huutoa, kun saamme kuulla Jeesuksen äänen? Hän on armollinen, hän on uskollinen, hän on suurempi kuin sydämemme, hänen äänensä soi “läpi myrskyn ja kuoleman pauhun”? (Virsi 310:2)
Lopulta on vielä neljäskin huuto. Jeesuksen äänen kuuleminen virittää kiitoslaulun sydämessämme. Kun Kristuksen Henki vakuuttaa sydämessämme, että saamme olla Jumalan lapsia sen perusteella, mitä hyväksemme on tehty, me huudamme: “Abba! Isä!” (Room. 8:15) Silloin sydämen murhahuuto vaikenee eikä purkaudu ulos sydämestämme. Silloin me noudatamme Uuden testamentin opetuksia, emme vainoa Kristusta lähimmäisissämme ja suhtaudumme Kristuksen tavoin niihin, jotka ajattelevat eri tavoin kuin me.