Olen lueskellut viime aikoina professori Tapio Puolimatkan kirjaa “Usko, tiede, evoluutio”, joka voitti syksyllä Vuoden kristillinen kirja –kilpailun yleisöäänestyksen. Skepsis ry antoi kirjalle omasta puolestaan Huuhaa-palkinnon, jolla se palkitsee vuosittain niitä, jotka ovat sen mielestä kunnostautuneet näennäistieteen edistämisessä. Palkinnon myöntäminen on selvästi ideologinen valita, eikä Skepsis perustele, miksi Puolimatkan teosta voidaan pitää näennäistieteellisenä. Seuraavalla kerralla Skepsis voisikin palkita itsensä.
Ihminen – meistä itse kukin – ei halua kyseenalaistaa sitä, mihin hän sydämessään uskoo ja minkä hän asettaa – ehkä tiedostamattaan – elämänsä kiintopisteeksi. Ihmiselämän perimmäiset kysymykset ovat luonteeltaan sellaisia, että kun olemme kerran omaksuneet jonkin niihin liittyvän käsityksen, pidämme siitä kynsin hampain kiinni. Siksi näennäistieteellisyyden ja epätieteellisyyden leimoja lyödään usein hyvin helposti ja surutta eri tavoin ajatteleviin ja esiinnytään itse tieteen nimissä.
Puolimatkan kirjaa voi tietysti arvostella, ja itsekin laitoin mielessäni joihinkin kohtiin kysymysmerkkejä. Olen kuitenkin valmis liitämään Puolimatkan kirjan moneen kohtaan sanan “osoittaa”. Koska kriittisyys on yksi tieteen tunnusmerkki, tätä sanaa tulisi käyttää hyvin varovaisesti, kun ollaan tavalla tai toisella tekemisissä tieteen kanssa. Näennäistieteellisessä julkisessa keskustelussa sana toistuu kuitenkin usein, eivätkä varsinaiset tieteelliset tekstitkään ole tässä suhteessa aina niin kovin tieteellisiä. Rohkenen joka tapauksessa sanoa, että Puolimatka osoittaa filosofin terävyydellä virheelliseksi tai kiistanalaiseksi monta sellaista käsitystä, jotka on julkisuudessa asetettu totuuden asemaan.
Puolimatkan kirja esimerkiksi osoittaa, että maailmankatsomukselliset seikat vaikuttavat tieteen tekemiseen ja myös tutkimustulosten tulkintaan paljon enemmän kuin yleensä annetaan ymmärtää. Monet maailmakuulut tieteenfilosofit ovat päätyneet sellaiseen käsitykseen, että tieteessä ollaan aina tekemisissä pelkästään uskomusten kanssa. Ihan näin pitkälle meidän ei tarvitse mennä, vaan voimme ajatella – kuten Puolimatkakin tekee –, että saamme tieteellisen tutkimuksen avulla luotettavaa tietoa maailmasta. Tiede on kuitenkin inhimillistä toimintaa, ja sen tulokset ovat epävarmempia ja tulkinnanvaraisempia kuin yleisesti luullaan.
Kristittyinä ajattelemme, että voimme tutkia ympärillämme olevaa maailmaa ja saamme siitä luotettavaa tietoa, koska Jumala on tämän maailman luonut, ja siinä vallitsevat hänen asettamansa lainalaisuudet. Tällä tavalla luonto todistaa Luojastaan eli kysymys on siitä, että Jumala ilmoittaa meille itsestään.
Tieteen tulokset ovat osa nk. Jumalan yleistä ilmoitusta. Sen lisäksi Jumala on ilmoittanut meille itsensä myös aivan erityisellä tavalla, kun hän syntyi ensimmäisenä jouluna yhdeksi meistä. Jeesus Kristus on varsinaisesti Jumalan erityinen ilmoitus, mutta myös Raamattua voidaan kutsua erityiseksi ilmoitukseksi, koska se kertoo Vapahtajastamme.
Kaikki Jumalan ilmoitus on itsessään selvää. Kuinka muutoin voisikaan olla, kun kysymys on Jumalan ilmoituksesta? Kohtaamme kuitenkin Jumalan yleisen ilmoituksen niin, että moniin asioihin liittyy epävarmuutta ja tulkinnanvaraisuutta. Myös Raamattua ymmärrämme vajavaisesti. Tästä huolimatta me kohtaamme perimmäisessä mielessä Jumalan erityisen ilmoituksen aina selvänä ja ehdottomana. Siksi Jumalan olemassaolo on kaikkein varmin asia, varmempi kuin tieteen tulokset. Jumalan olemassaolo on ehdottoman varmasti todistettavissa oleva asia, samoin se, millainen Jumala on.
Jumalan olemassaoloa ei voi kuitenkaan todistaa samalla tavoin kuin tieteen tulokset pyritään todentamaan. Tieteen tulokset ovat ainakin periaatteessa sellaisia, että voimme osoittaa ne oikeiksi toisillemme, koska ne ovat samojen menettelytapojen avulla kaikkien tarkistettavissa. Jumalan olemassaoloa emme pysty millään tavoin todistamaan toisillemme, mutta jokainen meistä voi henkilökohtaisesti vakuuttua hänen olemassaolostaan ja siitä, millainen hän on. Sanotaanhan päivän evankeliumissa, että jokainen – jos vain tahtoo – pääsee kyllä selville siitä, puhuiko Jeesus omiaan.
Käsittämättömässä nöyryydessään Jumala tuli yhdeksi meistä, ja nöyrästi hän antautuu myös ikään kuin meidän testattavaksemme. Esittämäni väite Jumalan olemassaolon todistamisesta täytyy tosin ymmärtää niin, että Jumala itse todistaa meille olemassaolostaan ja ilmoittaa, millainen hän on. Me emme voi tutkia Jumalaa, mutta voimme pyytää, että hän ilmaisee meille itsensä. Ja varmasti hän myös näin menettelee jokaisen kohdalla, joka on hänen edessään avoimin mielin, koska hän on näin luvannut. Muutoin Jumalaa ei ole olemassa. Se, miten ja milloin Jumala todistaa itsestään, on hänen asiansa. Meidän osamme on odottaminen.
Jumalan antaman todistuksen tekee varmaksi hän itse eli se, että olemme tekemisissä kaikkivaltiaan persoonan emmekä minkään asian tai periaatteen kanssa. Se varmuus ja vakuuttuneisuus, joka on seurausta Jumalan kohtaamisesta, on ihan omanlaistaan varmuutta. Kysymys on uskonvarmuudesta. Kaikki se tieto, minkä saamme maailmaa tutkimalla, on aina samalla tavoin saatavilla, mutta Jumala ei aina puhu meille. Silloin kun Jumala ilmaisee meille itsensä, me emme voi uskomatta häntä, mutta kun Jumala on hiljaa, mieleemme nousee epäilyjä. Epäilemme ehkä Jumalan olemassaoloa tai ainakin hänen huolenpitoaan tai sitä, antaako hän vielä syntimme anteeksi.
Meidän on vaikea hyväksyä Jumalan vaikenemista. Jumala on kuitenkin paitsi itsestään ilmoittava myös salattu Jumala. Hän ei ole meidän hallittavissamme, vaikka niin haluaisimme. Kun Jumala on hiljaa, hänellä on siihen oma tarkoituksensa. Me emme tunne Jumalan tarkoituksia, mutta se voidaan sanoa, että vaikenemalla Jumala haluaa opettaa meitä luottamaan häneen. Usko Jumalaan ei ole pohjimmiltaan totena pitämistä vaan sydämen luottamussuhde häneen. Jeesuksen vastustajat pyysivät aikoinaan häntä antamaan heille sellaisen merkin taivaasta, joka ei jättäisi mitään epäselväksi. (Mt. 16:1-4) Jeesus olisi tietysti pystynyt tällaisen merkin antamaan, mutta olisiko se auttanut hänen vastustajiaan uskomaan häneen? Ja luottaisimmeko me sydämessämme Vapahtajaamme, jos meille annettaisiin tällainen merkki?
Usko on Jeesuksen käsiin jäämistä – tapahtuipa sitten mitä tahansa. Kun monet olivat kääntäneet Jeesukselle selkänsä, hän kysyi opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin lähteä pois. Pietari vastasi: “Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:66–68) Opetuslapset kokivat, että he olivat sidottuja Kristukseen, josta tuli tullut heidän elämänsä kiintopiste. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä hänen luokseen. Miten on meidän laitamme?
Opetuslapset olivat kuulleet, kuinka Jeesus puhui ikuisen elämän sanoja ja ilmaisi heille itsensä. Olemme kokoontuneet Herran huoneeseen, ja kirkkomme ihanuus piilee siinä, että täällä Jeesus puhuu meille elämän sanoja. Vaikka nämä sanat tuntuisivatkin meistä vain pelkiltä sanoilta, meidän on syytä pysähtyä niitä kuuntelemaan, sillä ne täyttävät tehtävänsä. Jesajan kirjassa sanotaan: “Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöittyy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan.” (Jes. 55:10,11) Kun odotamme, Jeesuksen sanat tulevat meille aikanaan – ehkä täällä kirkossa tai ehkä jossain muualla – sillä tavoin eläviksi, että emme voi niitä mitenkään epäillä.
Vaikka on Jumalan asia, miten hän meille itsensä ilmaisee, voidaan sanoa, että hän puhuu meille nimenomaan sanoilla. Hän puhuu Raamatun sanoilla, ne tulevat meidän omissa elämän tilanteissamme sanoiksi, jotka on puhuttu juuri meille. Täällä Herran huoneessa Jumala puhuu meille myös ikään kuin näkyvillä sanoilla, kun nautimme pyhää ehtoollista. Kuulemamme Jumalan sanat ovat tavallisia sanoja ja nauttimamme leipä ja viini tavallista leipää ja viiniä. Jumalan sanoissa on kuitenkin Kristus läsnä, ja salatulla tavalla mutta todellisesti otamme ehtoollisessa vastaan hänen ruumiinsa ja verensä syntiemme anteeksiantamiseksi.
Jeesus Kristus on uskomme alkaja ja täyttäjä. Ilman häntä uskomme häneen osoittautuu pelkäksi toiveajatteluksi, jonka olemme itse omaksuneet syystä tai toisesta. Usko, joka on meistä lähtöisin, ei voi kestää, vaikka pitäisimme siitä kynsin hampain kiinni. Mutta se luottamus Jeesukseen, jonka hän itse antaa, kestää. Kuunnelkaamme, mitä hän meille puhuu, jotta pääsisimme selville, puhuiko 2000 vuotta sitten elänyt oppimaton mies omiaan vai oliko hän todella Jumalan Poika.