Voidaanko sairaita parantaa rukouksella? Mitä vastaatte? Omasta puolestani vastaan, että ei voida. Rukous ei paranna ketään. Mutta Jeesus voi parantaa! Evankeliumimme sadanpäällikön palvelijakaan ei parantunut rukouksen voimasta, vaan siksi, että Jeesus halusi auttaa häntä. Meitäkin Jeesus haluaa auttaa kaikessa siinä hädässä, jota elämässämme kohtaamme. Sairautemmekin hän voi parantaa tavalla tai toisella. Hänelle on kaikki mahdollista, onhan hän Jumalan Poika. Eikä hän vaadi meiltä mitään, vaan antaa kaiken lahjaksi, pelkästään armostaan ja rakkaudestaan.
Me olemme kuitenkin luonnostamme sellaisia, että emme luota emmekä haluakaan luottaa pelkkään armoon. Siksi me suhtaudumme rukoukseenkin nurinkurisesti. Sadanpäällikön rukous oli hyvin yksinkertainen, hän kertoi Jeesukselle lyhyesti hätänsä: “Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Rukous ei olekaan mitään muuta kuin yksinkertaista oman ja toisten hädän kertomista Jeesukselle. Mutta eikö vain ole niin, että me kovin helposti kiinnitämme huomiomme omaan rukoukseemme ja luotamme siihen emmekä Jeesukseen. Ajattelemme, että meitä kuullaan monisanaisuutemme, innokkuutemme tai hartautemme tähden.
Entä sitten usko? Ainakin sitä meiltä sentään kai vaaditaan? Ylistihän Jeesus sadanpäällikönkin uskoa, jonka suuruutta hän jopa hämmästyi – tai mieluumminkin hämmästeli. Mutta miten sadanpäällikön usko oli syntynyt? Häneenkin pätee Lutherin Vähä Katekismuksen tuttu sana: “Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä; vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta.”
Pyhä Henki oli antanut sadanpäällikölle uskon evankeliumin kautta. Epäilemättä Pyhä Henki oli jo pitkään tehnyt työtään sadanpäällikön elämässä. Toisin kuin useimmat muut miehitys-vallan edustajat sadanpäällikkö suhtautui myönteisesti juutalaisiin. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että hän oli jopa rakennuttanut synagogan kotikaupunkiinsa Kapernaumiin. Hän lienee itsekin osallistunut synagogajumalanpalveluksiin ja noudattanut muitakin Israelin uskonnon muotoja. Tällaisista henkilöistä, joiden ei katsottu olevan varsinaisia Jumalan kansan jäseniä, käytettiin nimitystä “jumalaapelkääväinen”. Koska Kapernaum oli myös Jeesuksen kotikaupunki hänen julkisen toimintansa aikana, sadanpäällikkö oli varmasti kuullut hyvän sanoman Jeesuksesta ja oli tietoinen hänen tekemistään tunnusteoista. Sadanpäällikkö lienee itsekin ollut kuuntelemassa, kun Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta. Jeesus paransi sadanpäällikkön palvelijan sen jälkeen, kun hän oli laskeutunut alas vuorelta, jonka rinteellä hän piti Vuorisaarnan. Mahdollisesti sadanpäällikkö oli istunut kuulijoiden joukossa.
Jumalan sana oli synnyttänyt uskon sadanpäällikön sydämessä, ja hän ymmärsi sisimmässään merkillisen selvästi, millainen voima Jeesuksen sanoilla oli. “Herra, minä en ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana ja palvelijani paranee.” Tämä sadanpäällikön vastaus kuvastaa nöyryyttä ja luottamusta siihen, että Jeesus ei kysynyt hänen ansioitaan, vaan halusi auttaa pelkästä rakkaudestaan, ja se osoittaa, että hän uskoi Jeesuksen sanojen voimaan niin täydellisesti, ettei pitänyt Jeesuksen fyysistä läsnäoloa tarpeellisena. Hän uskoi, että samalla tavoin kuin hän itse sai yhdellä ainoalla sanalla alaistensa parissa tahtonsa toteutumaan, samalla tavoin terveys ja sairaus, elämä ja kuolema olivat Jeesuksen käskyvallan alaisia.
Sadanpäällikkön usko ei ollut turha. Hän sai uskolleen vahvistuksen, kun palvelija parani. Sadanpäällikkö uskoi jo alun perin, että Jeesus voi auttaa, ja sai sitten Jeesukselta lupauksen palvelijan paranemisesta. Tämän lupauksen varassa hän lähti kotiinsa ja löysi palvelijansa terveenä. Meidänkään uskomme ei ole turha, kun tartumme sadanpäällikön tavoin Jumalan sanan lupauksiin. Mekin saamme uskollemme vahvistuksen, kun näemme, miten Jumalan lupaukset toteutuvat.
Meillä ei ole enää Jeesusta keskuudessamme, mutta Pyhä Henki voi antaa meidän sydämellemme jossakin elämäntilanteessamme jonkin erityisen Jumalan sanan lupauksen niin, että koemme ja ymmärrämme, että se on juuri meille annettu ja juuri meidän vuoksemme Raamattuun kirjoitettu. Ja vaikka meille annettaisi koskaan mitään erityistä lupausta, Raamatun yleiset lupaukset ovat joka tapauksessa aina voimassa. Niihin me voimme ja saamme tarttua uskossa aina uudestaan ja riippua niissä kiinni. Yksi tällainen lupaus kuluu: “Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.” (Matt. 7:7)
Luther sanoo, että “missä ei ole uskoa ja luottamusta, siellä rukous on kuollut, eikä se ole muuta kuin raskas vaiva ja työ.” Kun me anomme uskossa Jumalalta jotain tiettyä omaan elämäämme liittyvää asiaa, esimerkiksi sairauden paranemista, silloin me luotamme siihen, että Jumala sen meille myös hyvyydessään antaa – jos se on meille hyväksi ja koituu hänen kunniakseen. Usko ei epäile Jumalan hyvyyttä siinäkään tapauksessa, että emme saa pyytämäämme, vaan luottaa siihen, että pitkässä juoksussa kaikki koituu parhaaksemme. Tietäähän Jumala paremmin kuin me itse, mitä me tarvitsemme.
Emme kuitenkaan löydä koskaan uskoa itsestämme. Jeesus herättää uskon, hän on uskon alkaja ja täyttäjä. Uskon puutteen näkeminen ja sen valittaminen Jeesukselle, on jo uskoa. Kerran eräs isä rukoili Jeesusta parantamaan poikansa sanoen: “Minä uskon, auta minua epäuskossani.” (Mark. 9:24) Hän näki oman epäuskonsa, mutta kääntyi Jeesuksen puoleen eli uskoi. Hänen uskonsa ei ollut ulospäin yhtä vanha kuin sadanpäällikkön usko, mutta samalla tavoin Jeesus häntäkin auttoi. Tarkoitus ei ole, että ryhdymme mittailemaan toistemme uskoa, vaikka Jeesus sadanpäällikön uskoa ylistääkin. Omaakaan uskoamme meidän ei tule mittailla. Eikä tämä ole mahdollistakaan, sillä jos näin teemme, kadotamme uskon. Onhan usko huomion kääntämistä pois omasta itsestä Jeesukseen ja Jeesukseen katsomista.
“Kalliissa hunajan pisarassa”, tutussa pienessä kirjasessa sanotaan: “Ihmiset puhuvat hyvinä päivinä rohkeasti uskosta, harvat tietävät, mitä usko on. Kristus on Raamatun salaisuus; armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotakin omaasi ja sinä turmelet sen. …Kristus tahtoo olla täydellinen lunastaja ja välimies ja sinun tulee olla kadotettu syntinen, muuten ette Kristus ja sinä milloinkaan kuulu toisillenne… Mitä ikinä on Kristuksen rinnalla, kun menet Jumalan tykö armoa kerjäämän, kutsu sitä antikristukseksi ja käske sen poistua.”