Jouluevankeliumi alkaa sanoilla “siihen aikaan”. Vanhassa käännöksessä jouluevankeliumin ensimmäiset sanat puolestaan kuuluivat: “Ja tapahtui niinä päivinä”. Ajan määre “siihen aikaan” tai “niinä päivinä” ei ole suinkaan sattumalta evankeliumin alussa. Sadut on tapana aloittaa toisin toteamalla “olipa kerran”, mikä viittaa johonkin tarkemmin määrittelemättömään aikaan joskus kauan sitten. Ensimmäisen joulun tapahtumistakin on jo ehtinyt kulua hyvin kauan, mutta ne sijoittuvat aivan tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan.
Evankelista ei siis ole ryhtynyt kirjoittamaan satua tai legendaa, vaan hän kertoo meille, mitä oikeasti tapahtui 2000 vuotta sitten Betlehemin pikkukaupungissa ja sen ympäristössä. Luukas aloittaa evankeliuminsa sanomalla: “Otettuani alusta alkaen kaikesta tarkan selon olen päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen …niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet.” (Luuk. 1: 1-3)
Jouluevankeliumin historiallisuutta tähdentää myös kreikankielen sana, joka vanhassa käännöksessä on suomennettu sanalla “tapahtui”. Uudessa käännöksessä tämä sana on jätetty pois evankeliumin alusta, mutta myöhemmissä jakeissa se esiintyy uudessa käännöksessäkin. Vulgatassa, Uuden testamentin vanhassa ja arvostetussa latinankielisessä käännöksessä tämä sana on käännetty ilmaisulla “factum est” eli “on fakta”, “on tosiasia, että…”
Mikä on tosiasia? Mitä on tapahtunut? Ensinnäkin tapahtui jotain ihan tavallista ja arkista. Evankeliumin alku kertoo niin maallisesta asiasta kuin veronkannosta. Aivan tavanomaisesta tapahtumasta ei tosin ollut kysymys. Kun mahtava keisari Augustus antoi käskyn, että hänen koko suunnattomassa valtakunnassaan täytyi toteuttaa yleinen verollepano, hän ryhtyi suurisuuntaisen ja poikkeukselliseen hankkeeseen. Kaikkien Rooman valtakunnan alueella asuvien eli silloisen käsityksen mukaan koko sivistyneen maailmaan täytyi käydä kirjoittautumassa veroluetteloon, ja niin ihmisistä tuli numeroita valtion keskusrekisteriin, luultavasti ensimmäisen kerran maailman historiassa.
Augustuksella oli valtaa ehkä enemmän kuin yhdelläkään ihmisellä ennen häntä tai hänen jälkeensä. Silti hän oli vain yksi vähäinen Jumalan juoksupoika. Augustuksen suuri verouudistus näet johdatti köyhän ja tuntemattoman kihlaparin kaukana vallan keskuksesta pieneen kaupunkiin, jossa maailman Vapahtajan oli määrä syntyä. Kun Augustus allekirjoitti palatsissaan käskykirjeensä, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli Jumalan asialla. Ihminen kuvittelee hallitsevansa maailmaa ja historian kulkua, mutta kaikki on Jumalan kädessä.
Meillä on tapana puhua “luonnollisista asioista”, mutta mikään tässä maailmassa ei ole siinä merkityksessä luonnollista, että se olisi olemassa ja tapahtuisi itsessään, erillään Jumalasta. Onhan Jumala luonut kaiken ja pitää kaiken voimassa. Hänen luomistyönsä tulokset ovat ihmeitä, joita me emme pysty loppuun asti ymmärtämään, vaikka tietomme jatkuvasti lisääntyy.
Mutta toiseksi jouluevankeliumin mukaan tapahtui myös jotain sellaista, mitä me kutsumme yliluonnolliseksi. Paimenet olivat Betlehemin kedolla vartioimassa yöllä laumaansa. Heidän työnsä oli ympärivuorokautista. Silloinkin kun muut nukkuivat, paimenet hoitivat uskollisesti tehtäväänsä. Kesken arkisten askareiden paimenille tapahtui jotain täysin odottamatonta: Yhtäkkiä – näin evankelista kertoo – paimenten edessä seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.
Ihminen ei voi ennakoida Jumalan toimintaa, se yllättää aina meidät kuten enkelin ilmestyminen yllätti paimenet. Enkeliä ei kuvata tarkemmin, mutta hän on Jumalan edustaja ja lähettiläs, jonka mukana Jumalan kirkkaus tulee maan päälle. Evankelista käyttää samaa sanaa, kun hän puhuu Jumalan kirkkaudesta ja vähän myöhemmin Jumalan kunniasta, jota taivaallinen sota-joukko julistaa. Ihminen ei kestä sitä, että Jumala ilmaise hänelle kirkkautensa ja lähestyy häntä kunniassaan.
Paimenetkin saivat nähdä enkelin välityksellä ikään kuin oven raosta vain pienen välähdyksen Jumalan kirkkaudesta. Emme voi katsella Jumalaa ja kohdata häntä kirkkaudessaan, kunniassaan ja pyhyydessään. Kun Jumala pysyttelee etäällä meistä, me ryhdymme huolettomasti määrittelemään häntä ja saatamme ihan oikeasti ajatella, että Jumala on sellainen, millaiseksi olemme hänet mielessämme itsellemme kuvanneet. Me emme kuitenkaan voi määritellä Jumalaa, vaan hän määrittelee meidät. Raamattu sanoo, että Jumala “on se, mikä hän on”: määrittelemätön, tutkimaton, väistämätön, vastaansanomaton.
Kun Jumalan kirkkaus murtautuu pienenä välähdyksenäkin ihmisten maailmaan ja elämään, käy vastaansanomattoman selväksi, mikä on asemamme Jumalan edessä. Silloin ihminen on pieni hänen edessään, joka on kaikkivaltias. Silloin ihmisellä ei ole mitään sanottavaa. Eikä ihminen mene vain hiljaiseksi, vaan hänen täytyy vavista. Pelko valtasi paimenetkin. Nämä miehet, jotka eivät varmasti olleet arkoja ja pelokkaita, miehet, jotka olivat tottuneet pitämään puoliaan leijonia ja muita petoja vastaan. Alkukielessä paimenten pelkoa kuvataan kaksinkertaisella sanonnalla. Vanhassa käännöksessä todetaankin, että paimenet “pelästyivät suuresti”, ja Agricola puolestaan käänsi aikoinaan alkukieltä seuraten: “pelästyivät suurella pelolla”.
Paljon siis tapahtui ensimmäisen joulun aikaan, mutta tärkein on vielä mainitsematta. Kolmanneksi jouluevankeliumi näet kertoo tapahtumasta, joka oli samalla kertaa luonnollinen ja yliluonnollinen, tapahtumasta, jossa Jumalan luoma maailma ja Jumala itse yhdistyivät täysin meidän käsityskykymme ylittävällä tavalla. Tämä oli ensimmäisen joulun ainutlaatuinen ja ainutkertainen ihme: se mitä varsinaisesti ja ennen kaikkea tapahtui.
Paimenet olivat ensimmäisiä, jotka saivat kuulla tästä tapahtumien tapahtumasta, joka oli ilosanoma koko kansalle, kaikille ihmisille kaikkialla maailmassa. Tämä tapahtuma poisti paimenten pelon. Kun Jumalan pelko valtaa ihmisen, hän ei voi mitenkään auttaa itseään. Paimenetkaan eivät voineet sanoa itselleen: “Älkää pelätkö!”. Mutta kun enkeli sanoi näin, paimenet alkoivat vapautua pelostaan. Enkelin sana ei ollut käsky tai kehotus, vaan hän vakuutti, että paimenten ei tarvinnut pelätä. Eikä enkeli epämääräisesti rauhoitellut paimenia, sillä hän ilmoitti, miksi pelkoon ei ollut syytä: Vapahtaja oli syntynyt! Jumala oli tullut ihmisten keskelle!
Kun enkelit olivat menneet taivaaseen, paimenet lähtivät kiireesti Betlehemiin, kuten evankelista kertoo, ja sanoivat toisilleen: “Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut”. Paluumatkalla paimenet totesivat, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.
Mitä paimenet Betlehemissä näkivät? He näkivät merkin, jonka enkeli sanoi heidän löytävän: lapsen, joka makasi kapaloituna seimessä. Lapsi näytti ihan samanlaiselta lapselta kuin kaikki muutkin lapset, eivätkä useimmat ihmiset nähneet hänessä mitään erityistä. Mutta paimenille tämä lapsi oli merkkien merkki, tapahtumien tapahtuma ja ihmeiden ihme. Tämän lapsen näkeminen poisti lopullisesti kaiken pelon, niin että paimenet lähtivät iloisina takaisin töihinsä kiitäen ja ylistäen Jumalaa.
Paimenet eivät tulleet osallisiksi joulun sanomasta siksi, että he tekivät jotain, vaan siksi että he joutuivat Jumalan tekojen kohteeksi. Enkeli ilmestyi yhtäkkiä ja toi mukanaan paimenille Jumalan sanan, suuren ilosanoman. Varsinainen Jumalan Sana, Sana isolla alkukirjaimella, oli Seimen Lapsi. Hänessä Jumala ilmoitti itsensä paimenille ja tuli heidän luokseen.
Me olemme aivan samassa asemassa kuin paimenet. Suosituksi tulleessa joululaulussa sanotaan: “Näin sydämeeni joulun teen”, mutta kun pysähdymme miettimään tarkemmin asiaa, meidän täytyy tunnustaa, että meistä ei ole joulun tekijöiksi. Joulu ei tule meidän sydämeemme meidän tekemisiemme ja valmistautumisemme tähden. Voimme olla vain kuulijoita ja vastaanottajia.
Mariasta sanotaan jouluevankeliumissa, että hän tutkisteli sydämessään kaikkea, mitä oli tapahtunut. Mekin voimme tutkistella joulun sanomaa, voimme lähteä kirkkoon, voimme rukoilla, voimme odottaa ja voimme hiljentyä. Mutta vain Seimen Lapsi antaa meille uskon ja jouluilon sydämeemme.
Ennen kuin paimenet johdatettiin seimen luo, heille siis näytettiin välähdyksenomaisesti jotain siitä, millainen Jumala on kirkkaudessaan ja kunniassaan. Emme tiedä, missä määrin paimenet tarvitsivat tätä juuri siinä tilanteessa, mutta me kaikki tarvitsemme omassa elämässämme sitä, että havahdumme näkemään, millainen Jumala on pyhyydessään ja millaisia me itse olemme. Sillä eihän Vapahtajan syntymä ole meille suuri ilo, jos hän ei ole meidän syntisten ainoa turva pyhän Jumalan edessä.
Paimenet kiirehtivät seimen luo, koska he tiesivät ja kokivat olevansa syntisiä ihmisiä. Samanlaisina syntisinä mekin olemme seimen luona Jumalan tekojen kohteena, sillä se, mitä tapahtui “siihen aikaan” ulottuu myös “tähän aikaan”. Jouluevankeliumi ei vain kerro siitä, mitä kerran tapahtui, vaan se on tapahtuma itsessään. Jouluevankeliumi on sellainen ilosanoma, missä Seimen Lapsi tulee luoksemme, ja se mitä kerran tapahtui, tapahtuu ikään kuin uudelleen.
Lapsi hymyilee sinullekin ystävällisesti seimessään. Kuinka täysin käsittämätön ja samalla sanomattoman hyvä asia onkaan, että Jumala näin kätkee kirkkautensa ja kunniansa ja ilmaisee meille rakkautensa. Pyhää Jumalaa emme voi emmekä rohkene kohdata, mutta pienessä lapsessa ei ole mitään pelättävää. Lapsi on avuton kapaloissaan, mutta silti hän on Jumala. Sinua varten hän on tullut, sinun Vapahtajaksesi hän on syntynyt!