Uskonpuhdistajamme Martti Luther on sanonut, että sellainen ihminen on köyhä, jolla on joulu vain kerran vuodessa. Joulun sanoman mietiskelyyn ei riitä päivä tai kaksi, vaan siihen kuluu koko vuosi. Samoin on pitkänperjantain, pääsiäisen tai helluntain laita. Kirkkovuoden tapahtumat liittyvät erottamattomasti yhteen ja niiden sanoma kuuluu jokaiseen päivään. Kun pidämme tämän mielessä, ymmärrämme paremmin, miksi joulun odotus ja palmusunnuntain sanoma kohtaavat toisensa ensimmäisenä adventtina. Sitäkään emme ihmettele, miksi tänään palataan viime sunnuntain iloisista tunnelmista takaisin tuomiosunnuntain aihepiiriin. Tuomiosunnuntain toinen nimi on “Kristuksen kuninkuuden sunnuntai”, ja toisen adventin aiheena on puolestaan “Kristuksen tuleminen kunniassaan aikojen lopulla”.
Adventin aika on valmistautumisen, hiljentymisen ja itsensä tutkimisen aikaa. Valmistaudumme Vapahtajamme syntymäjuhlaan, mutta samalla meitä kehotetaan odottamaan valvoen Herramme paluuta. Kerran Jumala syntyi pieneksi lapseksi, joka makasi avuttomana kapaloissaan, kerran hän saapuu kunniassaan ikään kuin salaman tavoin, joka valaisee taivaan äärestä ääreen, kuten päivän evankeliumissa sanotaan. Vastakohta on mahdollisimman suuri. Jotain yhtäläistäkin Kristuksen syntymällä ja hänen paluullaan kuitenkin on, nimittäin niiden yllätyksellisyys. Kerran Jumalan valtakunta tuli yllättäen ja odottamatta keskelle ihmisten maailmaa salatusti ja kätketysti, kerran Jumalan valtakunta murtautuu yhtä yllättäen esiin täysin avoimesti ja vastustamattomasti.
Me elämme nyt näiden kahden yllättävän ja ihmeellisen tapahtuman välistä aikaa, toinen niistä on jo takana, toinen toteutuu Jumalan määräämällä ja yksin hänen tiedossaan olevalla hetkellä. Fariseukset eivät päivän evankeliumin mukaan tyytyneet siihen, että ihmisen ei “kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Jumala on oman valtansa nojalla asettanut.” (Apt. 1:7) Kun fariseukset utelivat Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta hänen mielestään tulee, Jeesus ei ryhtynyt vastamaan heidän kysymykseensä, vaan kertoi heille, miten Jumalan valtakunta tulee. Jeesuksen sanat “Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne” tosin sisälsivät vastauksen myös fariseusten kysymykseen, vaikka nämä eivät sitä ymmärtäneet.
Vastaus molempiin kysymyksiin – miten ja milloin Jumalan valtakunta tulee – oli sama: Jeesus itse. Hänessä Jumalan valtakunta oli tullut ihmisten ja myös fariseusten keskelle.
Vanhassa raamatunkäännöksessä sanat “Jumalan valtakunta on keskellänne” kuluivat “Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä”, ja nykyisessä käännöksessäkin tämä vaihtoehto esitetään alaviitteessä toisena mahdollisena tulkintana. Eri vaihtoehdot eivät ole niin erilaisia, miltä ne aluksi saattavat tuntua, tai ainakaan ne eivät ole ristiriidassa keskenään vaan täydentävät toisiaan. Jeesuksessa Jumalan valtakunta on tullut ihmisten keskelle, ja kun he uskovat häneen, Jumalan valtakunta tulee todeksi heidän elämässään eli on sisäisesti heissä.
Molemmat tulkinnat viittaavat Jumalan valtakunnan salattuun luonteeseen. Jeesus teki paljon tunnustekoja, jotka todistivat vakuuttavasti tai jopa vastaansanomattomasti Jumalan valtakunnasta, mutta silti häneen ei uskottu eikä häntä otettu vastaan. Jeesus ei pakottanut ihmisiä mihinkään ja alistui nöyrästi kaikkeen, kun ihmiset, jotka kuvittelivat olevansa Jumalan valtakunnan asialla, tuomitsivat hänet. Ristiinnaulittua Jeesusta pilkattiin sanomalla: “Muita hän on kyllä auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen.” (Matt. 27:42) Jeesus ei tullut alas ristiltä, ja juuri sen tähden Jumalan valtakunta voitti – mutta salatusti.
Salatuksi Jumalan valtakunta jää myös ihmisten sydämissä. Usko Jeesukseen merkitsee sitä, että hän elää sydämessämme ja Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä. Emme kuitenkaan löydä uskoa sydämestämme, kun tutkimme itseämme. Evankeliumi, hyvä sanoma Jeesuksesta, synnyttää uskon, ja kyllähän meissä evankeliumia kuullessamme herää toisinaan myös erilaisia tunteita – joskus hyvin voimakkaitakin –, mutta jos perustaudumme niihin, joudumme uskossamme haaksirikkoon. Jos yritämme ottaa uskon omiin käsiimme, joudumme huomaamaan viimeistään Jeesuksen palatessa, että käsiimme ei jää yhtään mitään. Elämä uskossa ja Jumalan valtakunnassa on aina elämää Jeesuksen ja armon varassa.
Jeesus sanookin päivän evankeliumissa, että Jumalan valtakunta ei tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Tämä pitää paikkansa niin meidän omassa elämässämme kuin seurakunnankin elämässä. Augsburgin tunnustuksessa, luterilaisen kirkon perustavassa tunnustuskirjassa sanotaan, että “kirkko on pyhien yhteisö, missä evankeliumia puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Evankeliumi, sanoma Jeesuksesta, luo seurakunnan, ja saamme luottaa siihen, että Jumalan valtakunta eli Jeesus on keskellämme täällä Sääksmäen seurakunnassakin meidän ihmisten kaikesta heikkoudesta, vajavaisuudesta ja syntisyydestä huolimatta, kunhan täällä vain evankeliumia julistetaan. Evankeliumin julistaminen on tärkein tai viime kädessä ainoa tärkeä asia. Se on myös ainoa meille ihmisille uskottu asia ja tehtävä. Vain Jumala tietää, miten evankeliumi vaikuttaa ja miten Jumalan valtakunta toteutuu. Jumalan valtakunta jää tässä ajassa aina salatuksi eikä koskaan alistu ihmisten tarkkailun, tutkimisen ja arvioimisen kohteeksi.
Seurakunnassa täytyy toki tehdä suunnitelmia, arvioida niiden toteutumista ja miettiä, miten missäkin tilanteessa olisi viisasta toimia. Jumala voi myös antaa suunnitelmiemme toteutua ja siunata meitä tällä tavoin, kun sitä häneltä pyydämme – tai vaikka emme pyytäisikään –, mutta Jumala voi antaa myös kaikkien suunnitelmiemme romuttua, ja siihenkin voi kätkeytyä siunaus.
Jumalan valtakunta ei toteudu niin, että voimme nähdä sen kehittyvän askel askeleelta, kunnes päämäärä saavutetaan. Jumalan valtakunta toteutuu salatusti meissä ja meidän keskellämme siihen asti, kunnes Jeesus palaa kunniassaan ja Jumala toteuttaa valtakuntansa näkyvästi ja lopullisesti. Ensimmäiset kristityt odottivat innokkaasti tätä päivää, ja Jeesuksen paluun odotus on ollut kaikkina aikoina yksi elävän kristillisyyden tunnusmerkki. Miten on meidän laitamme? Odotammeko me valvoen Kristuksen paluuta?
Ensimmäiset kristityt elivät vainojen keskellä, ja Kristuksen paluu merkitsi heille vapautumista kaikista tämän elämän kärsimyksistä. Hyvinä aikoina Kristuksen paluun odotus jää seurakunnan ja sen jäsenten elämässä helposti taka-alalle. Tai yleisemmin ilmaistuna: unohdamme Jumalan kovin pian emmekä tarvitse häntä silloin, kun elämässämme on kaikki hyvin. Siksi Jumalan meille antamiin koettelemuksiin liittyy siunaus: ne pakottavat meitä kääntymään Jumalan puoleen ja huutamaan häntä avuksi.
Vain hätä saa meidät rukoilemaan sydämessämme eikä vain huulillamme. Ja kaikki me olemme hädässä, suurimmassa mahdollisessa hädässä, synnin hädässä. Tämä hätä saa meidät huutamaan Jumalan puoleen silloinkin, kun kaikki on muuten hyvin. Mutta jos me emme tätä hätää tunne, unohdamme Jumalan.
Synti ja synnin hätä eivät kuitenkaan saa meitä odottamaan Jeesuksen paluuta. Niiden vaikutus on ihan päinvastainen: ne saavat meidät toivomaan, että Jeesus ei tulisi koskaan takaisin. Onhan Jeesuksen paluun päivä tuomiopäivä.
Ainoastaan se, mitä kerran tapahtui, saa meidät odottamaan sitä, mitä kerran tapahtuu. Ainoastaan sanoma siitä, että Jumala syntyi ihmiseksi, otti kantaakseen meidän syntimme ja kärsi ja kuoli meidän puolestamme, saa meidät odottamaan Kristuksen paluuta turvallisin mielin. Kun Jumalan Henki vakuuttaa meidät synnistä, tajuamme vastaansanomattomasti, että emme voi koskaan päästä oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa. Mutta Jumalan on itse tehnyt Jeesuksen ristin kautta mahdolliseksi sen, mikä meille on mahdotonta. Siionin Kanteleen laulussa vakuutetaan: “ On verivelkamme maksettu aivan, sen yli risti jo tehtynä on. Tuomari itse on kärsinyt vaivan, tuomitut saaneet jo on sovinnon.” (Siionin Kannel 212:2)
Se päivä, jolloin Kristus palaa kunniassaan, on tarkoitettu armahduksen ja vapautumisen päiväksi. Suurempaa ja parempaa päivää ei voi olla. Jumalan Henki vakuuttaa näin meidän sydämellemme, jotta ilolla odottaisimme sitä päivää ja osasimme oikealla tavalla iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala meille ajallisen elämämme päivinä antaa.