“Minuun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.” Vanhassa raamatunkäännöksessä sama kohta kuului: “Kavahtavat kaiketi minun poikaani.” Kyllä he uskalsivat koskea eivätkä he kavahtaneet, niin merkillistä kuin se onkin. Miten on meidän laitamme: uskallammeko me, kavahdammeko me?
Vertauksen viinitarhan omistaja kuvaa Jumalaa, ja Jumala tietysti tiesi, miten hänen Poikaansa tullaan suhtautumaan ja miten hänen käy. Viinitarhan omistajan sanat Jumalan sanoina viittaavat sellaiseen, mitä ei missään nimessä olisi pitänyt tapahtua: jos hänen Poikaansa kosketaan eikä häntä kavahdeta, tapahtuu jotain täysin käsittämätöntä ja merkillistä.
Merkillistä oli jo sekin, mitä tapahtui ennen kuin Jumala lähetti Poikansa. Vertauksen palvelijat kuvaavat Vanhan Testamentin profeettoja, jotka Jumala lähetti Israelin kansa luo. Jumala oli Israelin kansaa kohtaan käsittämättömän hyvä ja armollinen, mutta silti kansa käänsi hänelle yhä uudelleen selkänsä. Säännöllisesti kävi niin, että profeettojen varoituksen sanoja ei otettu vastaa. Profeetan kutsumus oli raskas: heitä häpäistiin ja pahoinpideltiin ja jotkut heistä tapettiin, kuten päivän evankeliumissa sanotaan. Merkilliseksi profeettojen kohtalon tekee erityisesti se, että heidän vainoojansa luulivat sokeudessaan olevansa oikealla asialla tai vielä enemmän: Jumalan asialla.
Jumalan Pojan tappaminen oli käsittämättömyydessään suurinta sokeutta ja pimeyttä. Hänessä “tuli valo maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset valitsivat pimeyden”, kuten Johanneksen evankeliumi todistaa. (Joh. 3:19) Jeesus itse sanoo vuorisaarnassa: “Jos se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” (Matt. 6:23) Ne, jotka eivät ottaneet Jeesusta vastaan, ajattelivat olevansa viisaita ja omistavansa valon, mutta kuviteltu valo olikin pimeyttä.
Jeesuksen torjuneet pitivät itseään Jumalan valtakunnan rakennusmiehinä, mutta he eivät sokeudessaan ymmärtäneet, että he yrittivät pystyttää rakennuksen, josta puuttui kaikkien tärkein: kulmakivi. Juutalaisissa rakennuksissa oli kolmenlaisia kulmakiviä: Ensinnäkin peruskivi, jonka varaan koko rakennus oli tehty, toiseksi nurkkakivi, joka sitoi seinät yhteen ja kolmanneksi katon korkeimmassa kohdassa sijaitseva huippukivi, joka piti koko rakennuksen koossa ja esti sen sortumisen. Jeesus oli ja on A ja O, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen, Jumalan valtakunnan kulmakivi kaikissa mahdollisissa merkityksissä.
Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa on kulmakivivertaus esitetty laajemmassa muodossa kuin päivän evankeliumissa. Matteuksen mukaan Jeesus sanoo: “Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet: ’Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme.’ Tämän takia minä sanon teille, että Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä. Joka tähän kiveen kaatuu, se ruhjoutuu, ja jonka päälle tämä kivi kaatuu, sen se murskaa.” (Matt. 21:42–44) Joidenkin raamatunselittäjien mukaan tässä puhutaan kahdenlaisesta tuomiosta: kiveen kaatuminen viittaa ajalliseen ja kiven alle jääminen lopulliseen tuomioon. Jeesus on loukkauskivi, maassa makaava peruskivi, kärsivä Kristus, ja joka loukkaantuu häneen ja hylkää hänet, tulee jo tässä ajassa itse hylätyksi, kaatuu ja ruhjoutuu. Juuri näin kävi Israelin kansalle, jolta otettiin pois Jumalan valtakunta. Tuomiopäivänä Jeesus putoaa huippukivenä niiden päälle, jotka ovat torjuneet hänet, ja murskaa heidät. Rakentajien hylkäämä kulmakivi on vaarallinen.
Israelin kansan vaiheet ovat meille varoittavia esimerkkejä, jotka Paavalin mukaan on kerrottu meille ojennukseksi. (1. Kor. 10:11) Se, mitä tapahtui Israelin kansalle, on tapahtunut historian kuluessa uudelleen. Kristinusko on hävinnyt lähes kokonaan joiltakin sellaisilta seuduilta, missä se aikoinaan kukoisti. Esimerkiksi Pohjois-Afrikka ja Uuden Testamentin ajan Vähä-Aasia ovat jo pitkään olleet islamilaisia alueita. Me emme tosin tunne Jumalan teitä, ja jää paljolti avoimeksi, miksi Jumala sallii, että valloittajat ottavat omakseen kristittyjen asuttamat alueet. Järkyttävältä joka tapauksessa tuntuu, kun Hagia Sofia, Konstantinopolin Pyhän Viisauden katedraali, joka oli aikoinaan suurin kristillinen kirkko, toimii nykyisessä Istanbulissa islamilaisena moskeijana.
Meidän aikanamme on tapahtumassa läntisessä Euroopassa se, mitä tapahtui Israelin kansalle. Jumalan Poikaan on uskallettu koskea eikä häntä ole kavahdettu. Samankaltaisesta luopumuksesta ei tosin ole kysymys kuin Israelin kansan kohdalla. Israelilaisilla oli paljon sellaista, mitä he pitivät pyhänä, itse asiassa liian paljon. Silloin kävi niin, että se, mikä oli oikeasti pyhää, menetti merkityksensä. Meidän yhteiskunnassamme ei mikään ole enää pyhää. Olemme tottuneet siihen, että kaikkea sitä, mikä on kristinuskossa pyhää, voidaan vapaasti pilkata. Kun muslimit eivät hyväksyneet sitä, että heidän profeetastaan tehdään pilaa, ja nousivat puolustamaan häntä, lännessä oltiin ihmeissään.
Mutta itseämme meitä kehotetaan paastonaikana ja tänään kärsimyksen sunnuntaina tutkimaan – sekä yhdessä yhteisönä että yksityisesti. Meidän on täällä Sääksmäellä kristillisenä seurakuntana eli Jeesukseen Kristukseen uskovien yhteisönä syytä kysyä itseltämme, olemmeko me koskeneet Jumalan Poikaan vai olemmeko kavahtaneet häntä? Näin meidän on syytä kysellä näinä aikoina aivan erityisesti, enkä nyt puhu pelkästään paaston ajasta, vaan tarkoitan myös tätä aikaa, jolloin tehdään tärkeitä ja ratkaisevia seurakuntaa koskevia päätöksiä ja jolloin seurakunnan keskuudessa on syviä ristiriitoja. Paavali vertaa seurakuntaa ruumiiseen, ja sanoo, että seurakunta on ikään kuin Kristuksen ruumis, jossa sen kaikki sen jäsenet ovat elimellisessä ja kiinteässä yhteydessä keskenään. Kun yksi tämän ruumin jäsen kärsii tavalla tai toisella, kärsivät samalla kaikki muutkin jäsenet. Miten me suhtaudumme toistemme kärsimykseen? Kärsimmekö yhdessä vai käännämmekö selkämme toisen kärsimykselle. Kristuksen ruumiin jäseninä joudumme kärsimään jälkimmäisessäkin tapauksessa – ja erityisesti juuri silloin –, vaikka emme sitä ymmärrä.
Tutkiessamme jokainen itseämme Jumalan edessä, meidän kaikkien täytyy tunnustaa, että emme ole kavahtaneet Jumalan Poikaa vaan olemme rikkoneet häntä vastaan ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Olemme uskaltaneet koskea Jumalan Poikaan, olemme tuominneet hänet syylliseksi, vaikka itse olemme syyllisiä. Olemme naulinneet hänet ristille ja jättäneet hänet kärsimään ja kuolemaan.
Kaikki kaatuvat kulmakiveen ja ruhjoutuvat, eivät kuitenkaan samalla tavalla. Toiset kaatuvat kuolemaksi, toiset elämäksi. Kuolemaksi kaadutaan silloin, kun jäädään omaan varaan ja Kristuksen ristin viholliseksi. Elämäksi kaadutaan silloin, kun särjettyinä ja ruhjottuina kauhistutaan syntejä ja sydämen kovuutta ja kaadutaan ristin juurelle. Silloin ei kaaduta Tuomarin käsiin vaan Armahtajan syliin.
Ja juuri Armahtaja Jeesus haluaa olla ja onkin. Tuomari hän ei halua olla eikä olekaan. Itse me tuomitsemme itsemme ja olemme omia tuomareitamme, jos kerran tuomiotuiksi tulemme. Onhan Tuomari itse kärsinyt tuomion ja meidät tuomitut on armahdettu.
Jumala on ollut meitä kohtaan yhtä kärsivällinen ja pitkämielinen kuin Israelin kansaa kohtaan, käsittämättömän armollinen ja pitkämielinen. Jumala on paljon armollisempi kuin me ymmärrämme. Tie ristille on auki, vielä tänäänkin. Jeesuksen kädet ovat auki nyt aivan – myös sinut helmaansa sulkeakseen.