Oletteko kuulleet turvaruoasta? Luin sellaisesta joskus lehdes-tä. Kun selasin nettiä, turvaruoka liittyi siellä lähinnä syömishäiriöihin. Turvaruoan sanottiin olevan vähäenergistä ruokaa, joka helpottaa pureskelun tarvetta. Lehtijutussa turvaruoalla oli toisenlainen merkitys. Mikäli oikein muistan, amerikkalaiset psykologit olivat todenneet, että monille ihmisille tulee jotain ruokaa syödessään hyvä ja turvallinen olo. Tällainen turvaruoka, josta ihminen on lapsena pitänyt – ja pitää tietysti edelleen –, palauttaa hänet takaisin lapsuuden kodin turvalliseen ilmapiiriin.
Mikä mahtaa olla teidän turvaruokanne? Vai onko teillä sellais-ta? Minun turvaruokani on mustikkapiirakka, pullataikinasta leivottu mustikkapiirakka. Äitini teki sellaista lapsuudessani. Kun nyt syön mustikkapiirakkaa, se ei tietenkään ole ihan niin hyvää kuin äidin mustikkapiirakka, mutta jonkinlaista turva-ruokaa se tosiaan on.
Turvaruokaa söivät myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa vii-meisellä aterialla. Juutalaisten pääsiäisaterialla oli rikas sisältö ja siihen kuului erilaisia ruokalajeja. Pääsiäisaterialla muisteltiin Israelin kansan vapautumista Egyptin orjuudesta. Juutalaiset viettivät pääsiäisateriaa tarkasti vanhojen tapojen mukaan, joita he ovat myöhemminkin noudattaneet läpi vuosisatojen. Lapset oppivat jo varhain pääsiäisen merkityksen, ja tapa viettää pääsiäisateriaa syöpyi syvälle heidän mieliinsä.
Jokin ruokalaji saattoi viedä jonkun Jeesuksen opetuslapsen erityisellä tavalla lapsuuden turvalliseen maailmaan. Koko pää-siäisateria oli heille joka tapauksessa turva-ateria. Ateriayhteyt-tä on aina arvostettu itämailla, ja pääsiäisaterialla oli erityinen yhteisöllinen merkitys. Lapsille välittyi pääsiäisaterian kautta voimakas kokemus siitä, että he kuuluvat omaan, turvalliseen perheeseensä, joka on samalla osaa laajempaa yhteisöä. Mei-dän jouluateriassamme voi ehkä parhaimmillaan olla jotain sa-maa kuin juutalaisten pääsiäisateriassa.
Ehtoollisen asettaminen ja sen viettäminen oli osa Jeesuksen ja opetuslasten pääsiäisateriaa. Ensimmäiset kristittyjen ehtoollinen oli samankaltainen, sillä he kokoontuivat yhteiselle aterialle ja nauttivat ehtoollisen sen yhteydessä. Tällainen tapa lujitti kristittyjen yhteenkuuluvuutta ja korosti ehtoollisen yhteisöllistä luonnetta.
Ongelmitta ensimmäisten kristittyjen ehtoollisen vietto ei kuitenkaan aina sujunut. Jotkut eivät selvästi erottaneet ehtool-lista muusta ateriasta eivätkä antaneet ehtoolliselle sille kuulu-vaa arvoa. Paavali varoittaa ankarasti menettelemästä näin. Hän kirjoittaa korinttilaisille: “Jokaisen on tutkittava itseään, en-nen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1. Kor. 11: 28,29)
Ehtoollisen viettäminen tavallisen aterian yhteydessä oli luontevaa. Ehtoollinen tuli erottaa muusta syömisestä ja juomisesta, mutta ehtoollisella ei siirrytty vertauskuvien pariin, vaan otettiin vastaan salatulla tavalla Kristuksen ruumis ja veri. Juuri Kristuksen todellisen läsnäolon takia oikea ehtoollisen viettäminen oli niin tärkeä ja vakava asia.
Lapset olivat epäilemättä mukana ensimmäisten kristittyjen yh-teisillä aterioilla, eikä ole mitään syytä olettaa, että heidät jätet-tiin ehtoollisyhteyden ulkopuolelle. Kun kristittyjen lapset osallistuivat aikuisina aterioihin, joilla vietettiin ehtoollista, ne olivat heille samantapaisia turva-aterioita kuin pääsiäisateriat juutalaisille. Lisäksi ehtoollisleipä ja -viini olivat varmaan mo-nille ikään kuin turvaruokaa, johon liittyi erityinen ja myönteinen tunnekokemus. Olihan ehtoollisen viettäminen kristittyjen kokoontumisten ja aterioiden erityispiirre.
Aivan omanlaista turvaruokaa ehtoollisleipä ja -viini olivat siksi, että ehtoollista vietettäessä oli koettu Kristuksen läsnäoloa. Lasten kokemukset olivat toki erilaisia, eivätkä kaikki olleet kokeneet mitään suurta ja ihmeellistä. Mutta varmasti yhteinen ehtoollisen vietto ja ehtoolliselle annettu suuri merkitys jäivät lasten mieliin.
Mikä olisi sen hienompaa ja tärkeämpää, että lapset nykyäänk-in voisivat kasvaa pienestä pitäen seurakunnan yhteyteen ja osallistua myös ehtoollisen viettoon?
Meillä vanhemmalla polvella ei ole omaan lapsuuteemme liitty-viä ehtoollismuistoja. Mutta monilla on varmaan myöhemmältä iältä kokemuksia siitä, kuinka Jumala on ehtoollisella siunannut ja armahtanut. Heille ehtoollisleipä ja -viini ovat tänään ikään kuin turvaruokaa, joka palauttaa nämä hyvät kokemukset mieleen.
Aikaisemmilla kokemuksilla on myönteinen merkitys, mutta me voimme myös jäädä niiden vangeiksi. Kun Israelin kansa vaelsi erämaassa, Jumala antoi sille mannaa kerrallaan vain yhden päivän ravinnoksi. Jos mannaa yritti koota varastoon, se alkoi haista. Samalla tavoin meidän täytyy ottaa Kristuksen ruumis ja veri vastaan aina uudestaan ja uudestaan syntiemme anteek-sianastamiseksi.
Kristuksen läsnäolo tekee ehtoollisesta ehtoollisen, sakramen-tin, jossa hänet kohdataan. Ehtoollisen viettämisen tavoilla on oma merkityksensä, eikä ole mahdotonta, että mekin vietämme joskus tulevaisuudessa ehtoollista taas hieman samaan tapaan kuin ensimmäiset kristityt. Tärkein asia ehtoollisen viettämisen tavat eivät kuitenkaan ole. Tärkeintä ei myöskään ole se, mitä me koemme tai olemme joskus kokeneet. Tärkeintä on, että Kristus antaa meille ruumiinsa ja verensä.
Paavali kehottaa meitä aivan samalla tavoin kuin korinttilaisia tutkimaan, millä mielellä tulemme ehtoollispöytään. Me emme voi ensimmäisten kristittyjen tavoin sekoittaa ehtoollista muuhun ateriaan, mutta voimme silti nauttia ehtoollisen ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista ja verestä.
Jeesus sanoo juutalaisille ja myös meille Johanneksen evankeliumissa: “Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” (Joh. 6: 48–51) Kuinka suuresta ja ihmeellisestä asiasta onkaan kysymys, kun saamme syödä ikuisen elämän leipää! Kuinka me voimme olla arvollisia syömään tällaista leipää!
Ehtoollisen yksi ihmeellisyys on siinä, että arvottomat ja kelvot-tomat ovat kelvollisia tulemaan Herran pöytään. Juuri tällaisia Kristus kutsuu pöytäänsä. Eli hän kutsuu meitä kaikkia, meitä syntisiä. Kelvollisena itseään pitävän tekee kuitenkin hänen kuviteltu kelvollisuutensa kelvottomaksi. Joka ei anna Kristuksen ruumiille ja verelle niille kuuluvaa arvoa ja joka ei tarvitse syntien anteeksiantamusta, syö ja juo omaksi tuomiokseen.
Armoa tarvitsevalle syntiselle tarjotaan ehtoollisella todellista turvaruokaa. Tämä turvaruoka ei siirrä meitä menneeseen, vaan antaa meille turvan tässä ja nyt ja suuntaa katseemme tulevaan. Kristuksessa meillä on ainoa turva ja toivo. Kristuksen ruumis ja veri on annettu ja vuodatettu meidän puolestamme, jotta saisimme syntimme anteeksi ja pääsisimme siihen kotiin, missä emme koe enää minkäänlaista turvattomuutta.