16. sunnuntai helluntaista, Matt. 6:25–34, Jorma Kantola

Jorma Kantola
Tampere

Mennyt kesä oli poikkeuksellisen lämmin. Hienojen lomailmojen vastapainoksi myrskyt aiheuttivat tuhoja. Pääsimme kuitenkin vähällä, kun vertailukohdaksi otetaan Venäjän laajat metsäpalot. Eivätkä nekään ole mitään sen rinnalla, mitä Pakistanissa on jouduttu viime aikoina kokemaan.

Mieleen nousee vaikeita kysymyksiä: Miksi joillakin seuduilla asuvia ihmisiä koetellaan jopa toistuvasti erilaisilla katastrofeilla – Pakistanin suuresta maanjäristyksestäkin on kulunut vasta viitisen vuotta –, kun toisaalla näytetään selviävän paljon vähemmällä? Onko syynä se, että Jumala rankaisee katastrofien uhreja, jotka ovat itse aiheuttaneet kärsimyksensä? Vai onko ehkä niin, että järkyttäviä katastrofeja säätelevät pelkästään sattuma ja luonnonlait, eikä Jumalakaan voi estää niiden tapahtumista?

Meidän ei pidä tietenkään ajatella niin, että katastrofien uhrit kärsivät omien tekojensa tähden. Raamatussa kyllä todetaan, että Jumalan tuomiot kohtaavat ajallaan jopa kokonaisia kansakuntia, mutta tämä on vain yksi näkökulma. Emmekä me voi katsella tästä näkökulmasta kauas vaan ainoastaan lähelle. Meidän tehtävämme ei ole arvioida, miksi Jumala menettelee lähimmäistemme kohdalla tietyllä tavalla. Voimme tutkia ja arvioida vain itseämme.

Niinkään ei voida olettaa, että Jumalan täytyy vain sivusta seurata planeettamme tapahtumia. Jos tämä olisi totta, Jumala ei olisi Raamatun Jumala, todellinen ja kaikkivaltias Jumala, vaan sellainen vajavainen olento kuin esimerkiksi kreikkalaisten ja roomalaisten jumalat aikoinaan.

Mutta miten on sitten Jumalan huolenpidon laita, josta päivän evankeliumissa puhutaan? Eivätkö järkyttävät katastrofit ainakin osoita, että Jumala ei pidä huolta luomistaan ihmislapsista, vaikka päivän evankeliumissa näin vakuutetaan? Joudummehan me täältä matkan päästäkin kyselemään, kun seuraamme esimerkiksi pakistanilaisten kärsimyksiä, missä kaikkivaltias ja kaikesta huolehtiva Jumala piilottelee? Ja pakistanilaiset itse kyselevät näin vielä paljon suuremmalla syyllä. Heidän laillaan jokainen meistä kyselee silloin, kun kohtaa omassa elämässään hyvin vaikeita asioita. Maailman hätä on lopulta aina yhden ihmisen hätää, ja laajamittaiset katastrofitkin koskettavat jokaista uhriaan henkilökohtaisesti.

Onko siis Jumalan huolenpidosta puhuminen katteetonta? Vai onko meillä kaikesta maailman hädästä ja oman elämämme kivuista ja menetyksistä huolimatta syytä luottaa siihen, että meillä on hyvä Jumala, joka pitää meistä huolta?

Ensinnäkin voimme miettiä sitä, että maailmassamme on hä-dän ja kivun vastapainona käsittämättömän paljon hyvää, käsittämättömän paljon sellaista, mikä todistaa hyvästä Jumalasta ja hänen huolenpidostaan. Kiinnitämme helposti huomiomme kaikkeen kielteiseen ja murehdimme turhaan. Minäkin tulin lähteneeksi tässä saarnassani liikkeelle ihmisiä kohtaavista vaikeista asioista, vaikka toisinkin olisi ehkä voinut menetellä.

Eikö meidän itse kunkin ole tunnustettava, kun tutkimme ja muistelemme omaa elämäämme, että Jumala on ollut monella tavalla hyvä ja armollinen? Saamme Jumalalta ruoan, juoman, vaatteet, kengät, terveyden, kodin, kelpo aviopuolison, kunnolliset lapset, hyvät ystävät, sopuisat naapurit, omaisuuden, työn, luotettavat esimiehet ja alaiset, hyvän esivallan, suotuisat säät, rauhan, järjestyksen ja kaiken muun “jokapäiväisen leipäämme” kuuluvan, kuten katekismuksen tapaan voidaan sanoa. Vaikka jokaisen elämässä on jotain vajetta, emmekä saa osaksemme kaikkea ajallisen elämän hyvyyttä, Jumalan lahjoja riittää kaikille.

Ajallisten hyvyyksien ymmärtäminen Jumalan lahjoiksi lisää niiden arvoa. Voimme toki iloita vaikkapa aviopuolisostamme tai lapsistamme, vaikka emme usko, että olemme saaneet heidät Jumalalta. Mutta emmekö me suhtaudu heihin ja emmekö me arvosta heitä aivan eri tavoin, jos Jumala on heidät meille antanut, kuin siinä tapauksessa, että pelkkä sattuma on ollut kaiken takana? Jumala iloitsee meidän kanssamme, kun hän jakaa meille lahjojaan, ja hän toivoo, että me iloitsemme niistä yhdessä hänen kanssaan!

Toiseksi voimme luottaa Jumalan huolenpitoon siksi, että hän kuulee meitä, kun olemme hädässä ja rukoilemme häneltä apua. Jokainen joka oppii hädässään turvautumaan Jumalaan, tulee huomaaman, että Jumala vastaa rukouksiin. Ja kyllähän Jumala kuulee meitä silloinkin, kun pyydämme häneltä jotain, vaikka emme missään varsinaisessa hädässä olisikaan. Joskus Jumalan apu saattaa viipyä, mutta se tulee varmasti ajallaan. Jumala ei hylkää niitä, jotka etsivät häntä ja kääntyvät hänen puoleensa.

Me emme välttämättä tiedä, mikä koituu parhaaksemme, mutta Jumala tietää, ja siksi hän ei vastaa rukouksiimme aina niin kuin me olimme alun perin toivoneet. Päivän evankeliumi lupaa, että saamme kaiken muunkin, kun etsimme ensin Jumalan valtakuntaa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikki vaikeat asiat poistuvat elämästämme, ja osaksemme tulee vain menestystä ja päivänpaistetta. Sen sijaan kysymys on siitä, että “kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa”.

Meidän on kuitenkin ahdistusten, kivun ja surun keskellä vai-kea luottaa siihen, että “Herra ohjaa parhaaksemme, kaikki vaiheet päiviemme”, tai eihän meillä itsellämme ole tällaista luottamusta, jos ei sitäkin meille lahjana anneta. Tällaiselle luottamukselle ei myöskään olisi vaikeimmilla hetkillä varmaa perustaa, ellei olisi olemassa vielä kolmas seikka, joka todistaa Jumalan huolenpidosta. Se on Jeesuksen risti.

Me emme voi kantaa maailmaan hätää, ja muserrumme sen alle, jos alamme sitä murehtia. Mutta Jeesus on sen kantanut ja kantaa tänäänkin. Hän jakaa jokaisen ihmisen kärsimyksen, niin Pakistanin tulvien keskellä, niin Chilen sortuneessa kaivoksessa kuin kaikkialla muuallakin. Jäämme kärsimyksen edessä sanattomiksi emmekä ymmärrä sitä, mutta Jeesuksen risti antaa vastauksen, joka tavoittaa sydämemme.

Jeesuksen risti luo valoa ja toivoa meidänkin hätäämme ja pimeyteemme ja on kiinnekohta myös hyvinä hetkinä. Jumala ei säästänyt edes omaa Poikaansa, vaan antoi hänet kuole-maan meidän syntisten edestä. Kuinka Jumala ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea ajallista hyvää? Kuinka Hän ei antaisi meille syntejämme anteeksi? Kuinka hän ei veisi meitä luokseen ikuiseen elämään, missä näemme hänet sellaisena, kuin hän on? Silloin me ymmärrämme, että mikään ei ole niin mahdotonta kuin se, että hyvä Jumala ei pidä luoduistaan huolta.