Olen lueskellut viime aikoina nykyisen paavin Benedictus XVI kirjoittamaa kirjaa Jeesus Nasaretilainen. Saksalainen alkuperäisteos ilmestyi parisen vuotta sitten, ja kirja on ehditty kääntää monille kielille, myös suomeksi. Suosittelen kirjan lukemista, sillä Paavi käsittelee siinä Jeesuksen persoonaa ja opetuksia hienolla ja syvällisellä tavalla. Mielenkiintoista on, että kirjasta löytyy aika vähän sellaista, mitä luterilainen lukija vierastaa. Ainakin itse kohtasin vasta kymmenien sivujen lukemisen jälkeen ajatuksia, joiden perään laitoin selvän kysymysmerkin.
Paavin Jeesus-kirjan äärellä joutuu kysymään, onko käynyt ehkä niin merkillisesti, että katolisessa kirkossa noudatetaan nykyään paremmin kuin meidän luterilaisessa kirkossamme uskonpuhdistuksen muotoperiaatetta eli raamattuperiaatetta? Tämän uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen mukaan “Raamattu on kristityn uskon ja elämän ylin ohje”.
Paavi arvostaa kirjassaan tieteellistä raamatuntutkimusta ja toteaa, että se on tuottanut paljon tärkeää ja arvokasta tietoa. Historiallisen raamatuntutkimuksen tulosten perusteella ei paavin mielestä ole mitään syytä olettaa, että evankeliumit eivät anna meille oikeaa ja luotettavaa kuvaa Jeesuksen persoonasta ja elämästä. Meidän kirkkomme piirissä evankeliumien historiallinen luottettavuus on sen sijaan usein kyseenalaistettu, vaikka löytyy toki myös paljon niitä, jotka yhtyvät paavin ajatukseen.
Katoliselle kirkolle täytyy nostaa hattua sen vuoksi, että se ei seuraile yleistä mielipidettä, vaan näyttää pitävän rohkeasti kiinni omasta uskostaan. Toisin on meidän laitamme. Vai onko? Ainakin on syytä kysyä, olemmeko me luterilaisessa kirkossamme uskollisia uskonpuhdistuksen perinnölle ja pitäydymme Jumalan sanaan, vai olemmeko valmiita kääntämään sille selkämme yleisen mielipiteen paineessa?
Jeesus antaa päivän evankeliumissa seuraajilleen ja kirkolleen tehtävän olla maan suolana. Jos suola menettää makunsa, se ei kelpaa enää mihinkään: “Se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” Kristillinen kirkko ei saa eristäytyä maailmasta, vaan sen tulee elää ihmisten keskellä ja levittäytyä kaikkialle. Muutoin se ei voi olla pilaantumista estävänä ja makua antavana suolana. Mutta Kristuksen kirkon ei pidä myöskään mukautua maailmaan ja samaistua siihen. Jos suolaan tarttuu vieraita aineksia, se menettää makunsa. Samalla tavoin kirkko kadottaa olemuksensa, jos se taipuu seuraamaan ihmisten mielipiteitä. Varsinaisen olemuksensa kadottanut kirkko ei kelpaa enää mihinkään. Kun kirkko yrittää voittaa ihmisiä puolelleen heitä myötäilemällä, nämä samat ihmiset tallaavat sen ennen pitkää jalkoihinsa.
Meidän kirkossamme on pyritty toisaalta siihen, että mahdollisimman moni suomalainen pysyy kirkon jäsenenä, toisaalta siihen, että mahdollisimman moni sitoutuu kirkkoon entistä voimakkaammin. Tällainen kaksoisstrategia on sinänsä järkevä ja kannatettava, mutta tulevaisuudessa nämä tavoitteet sulkevat yhä enenevässä määrin toisensa pois. Jos kirkko pitää kiinni sanomastaan, siihen voidaan sitoutua, mutta se menettää jäseniään. Jos kirkko haluaa säilyttää jäsenensä myötäilemällä yleistä mielipidettä, siihen on vaikea sitoutua.
Kirkon jäsenmäärä tulee joka tapauksessa mitä todennäköisimmin vähenemään, edes vallitseviin ajattelutapoihin mukautuminen ei voi estää tätä kehitystä. Kirkkoon on näet voitu kuulua näihin aikoihin asti jopa ensisijaisesti kulttuurisista syistä, mutta tilanne on ratkaisevasti muuttumassa tai osin jo muuttunut. Tulevaisuudessa kirkkoon kuuluminen edellyttää aikaisempaa vahvempaa sitoutumista kirkon sanomaan. Kirkko ei siis saavuta mitään yleistä mielipidettä myötäilemällä, vaikka jotkut toisin olettavat.
Paavi on ymmärtänyt sen, mitä me luterilaiset emme välttämättä ymmärrä tai tunnusta. Paavi on huomauttanut, että katolisten määrä Euroopassa tulee pienenemään, mutta samalla katolinen kirkko voi sisäisesti kiinteytyä. Edellä mainitussa kirjassa Paavi toteaa: “Ihmisen ja instituutioiden suuruus täytyy leikata pois; se mikä on kasvanut aivan liian suureksi, täytyy palauttaa takaisin Herran omaan yksinkertaisuuteen ja köyhyyteen. Vain sellaisia kuolemisen prosesseja läpikäymällä hedelmällisyys säilyy ja uudistuu.” Nöyriä sanoja. Sillä ei kai liene mahdollista, että paavi ei tässä puhu myös katolisesta kirkosta?
Tunnettu teologi Alister McGrath, joka toimii professorina Oxfordin yliopistossa, uskoo paavin tavoin katolisen kirkon elinvoimaisuuteen. McGrath on esittänyt, että katolinen kirkko ja helluntailais-karismaattiset kirkot säilyvät Euroopassa, koska niillä on “uskon substanssia”, kun sen sijaan Suomen luterilaisen kirkon kaltaisille suurille protestanttisille kirkoille käy huonosti. Niiltä kaiketi puuttuu McGrathin mukaan “uskon substanssia” eli ne ovat kadottamassa uskonsa ja olemuksensa.
Mutta eiköhän meidän luterilainen kirkkommekin voi vielä sentään uudistua, kun se on käynyt läpi paavin mainitsemia “kuolemisen prosesseja”? Niistä puhuessaankin paavi seuraa läheisesti uskonpuhdistuksen ajatuksia. “Kirkkoa on jatkuvasti uudistettava”, oli yksi uskonpuhdistuksen tunnuslause. Kirkon uudistuminen ei kuitenkaan tapahdu viime kädessä niin, että ihmiset sitä uudistavat, vaan Jumalan täytyy saada se uudistaa. Uudistuminen, uuden elämän syntyminen ja kasvaminen, ei ole mahdollista sen paremmin yksittäisen kristityn kuin kirkonkaan elämässä ilman kuolemista, vanhan tuhoutumista ja häviämistä. Kristus itse uudistaa omista mahdollisuuksista ja uudistuspyrkimyksistä riisutun kirkkonsa.
Kirkon uudistuminen on itse asiassa paluuta vanhaan ja koeteltuun, josta on luovuttu, ei kuitenkaan vanhoihin perinteisiin tarrautumista. Kirkon uudistuminen on sitä, että kirkon perusta löydetään uudessa tilanteessa uudella ja elävällä tavalla. Kirkon uudistuminen on Sanan tulemista lihaksi, kirkon uudistuminen on paluuta Kristukseen.
Uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen, sisältöperiaatteen mukaan “ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Se usko, mistä tässä puhutaan, ei ole ihmisen omaa uskoa, vaan Kristuksen lahjoittamaa uskoa, ja armo puolestaan on Kristuksen hankkimaa armoa. Me luterilaiset olemme siis teoriassa hyvin Kristus-keskeisiä. Perustellusti voidaan jopa väittää, että mikään muu kirkkokunta ei ole teologisessa mielessä samalla tavoin Kristus-keskeinen kuin meidän luterilainen kirkkomme.
Vai olemmeko me saaneet todistaa, että katolinen kirkko on omaksunut uskonpuhdistuksen sisältöperiaatteen ja ratkaisevasti muuttunut sitten Lutherin päivien myös tässä kaikkien tärkeimmässä kysymyksessä? Näin voidaan kysyä siksi, että kymmenen vuotta sitten uskonpuhdistuksen päivänä 31.10. Luterilainen maailmanliitto ja katolinen kirkko allekirjoittivat Augsburgissa “Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista”. Tässä asiakirjassa todetaan, että luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko ovat saavuttaneet yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksista eli uskonpuhdistuksen sisältöperiaatteesta.
Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että luterilaisten ei pidä allekirjoittaa “yhteistä julistusta”, enkä ole myöhemminkään muuttanut näkemystäni. Olen vakuuttunut, että Luther ei olisi asiakirjaa hyväksynyt. Katolisessa kirkossa on tapahtunut paljon myönteistä kehitystä, ja varmaan luterilaisella puolellakin on opittu jotain. Silti olisi ollut syytä vielä odottaa. Sananlaskujen kirjassa ei turhaan sanota, että “kiirehtivän jalka astuu harhaan”. (Snl. 19:2) “Yhteinen julistus” herätti suurta innostusta, mutta käsittääkseni sillä ei ole ollut sellaista merkitystä kuin kuviteltiin.
Vaikka me luterilaiset olemme uskonpuhdistuksen perillisiä, katoliset saattavat silti olla käytännössä Kristus-keskeisempiä kuin me. Jumala yksin tietää, miten on asian laita. Meillä on joka tapauksessa syytä kääntää katseemme Jeesukseen Kristukseen ja palata hänen luokseen. Kuten sanottiin, vain Kristus itse voi uudistaa kirkkonsa, mutta Kristuksen työtä on jo sekin, että ymmärrämme tarvitsevamme uudistumista.
Olemme puhuneet suuren maailman asioista, jotka tuntuvat ehkä kaukaisilta, mutta tavalla tai toisella ne koskettavat myös meitä täällä Kuhmoisissa. Edessä on erilaisia myllerryksiä. Vaikka ne voivat olla täällä paljon vähäisempiä kuin jossain muualla, ne tavoittavat joka tapauksessa meidätkin. Kun ajattelemme luterilaisen kirkkomme tulevaisuutta maassamme ja myös Kuhmoisissa, ratkaiseva kysymys on, löytyykö tulevaisuudessa niitä, jotka ovat sitoutuneet tai paremminkin sidottu Kristukseen. Jokainen joka tarvitsee Kristusta ja jonka Kristus on sitonut itseensä, on suolana ja valona maailmassa. Kysymys on siitä, että Kristus on häneen turvautuvassa valona ja suolana ihmiselle itselleen salatulla tavalla. Kun Kristus-valo saa loistaa “kaikille huoneessa olijoille”, silloin voi kuolemisen ja uudistumisen prosessien jälkeen koittaa taas sellainenkin aika, että kirkon jäsenmäärä alkaa kasvaa.
Tulevaisuus, myös Kristuksen kirkon tulevaisuus, on lapsissa ja nuorissa. Niinpä Markus siunataan tänään hyvin tärkeään tehtävään. Meidän vanhojen aika alkaa olla ohi. Toivottavasti mekin voimme vielä uudistua, mutta todellinen uudistumisen aika voi koittaa niin kirkkomme kuin sen seurakuntienkin elämässä vain, jos nuorten sydämet kääntyvät Kristuksen puoleen.
Kaikki ei tietenkään ole yksinomaan nuorisonohjaan varassa. Tai oikeammin: mikään ei ole hänen varassaan. Mikään ei ole ihmisen varassa!
Meille riittää se, että noudatamme uskonpuhdistuksen muotoperiaatetta ja sisältöperiaatetta, jos asia näin halutaan ilmaista. Meille riittää se, että olemme uskollisia Jumalan sanalle. Meille riittää se, että turvaudumme Kristukseen ja julistamme hyvää sanomaa hänestä.
“Kalliissa hunajan pisarassa” annetaan seuraavanlaisia kalliita neuvoja Markukselle hänen työssään ja meille jokaiselle omissa tehtävissämme: “Ennen työhön ryhtymistäsi katso Kristukseen saadaksesi anteeksiantamuksen, työtä tehdessäsi saadaksesi apua ja työn päättyessä saadaksesi hänen hyväksymisensä. … Tee kaikki, mitä teet, sydämestäsi Kristukselle, aivan kuin olisit Jeesuksen Kristuksen kanssa, ikään kuin hän neuvoisi ja sinä katsoisit häneen. Ammenna kaikki voimasi häneltä.”