Kuuluisan venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin kerrotaan sanoneen, että jos hänen täytyisi valita totuuden ja Kristuksen välillä, hän valitsisi Kristuksen. En ole tutkinut, miten tätä Dostojevskin ajatusta on tulkittu. Arvelen Dostojevskin tarkoittaneen, että jos Kristus ei olisi Totuus, kuten hän itse sanoo (Joh. 14:6), totuus olisi niin karu totuus, että sen rinnalla epätodelliseenkin Kristukseen uskominen olisi parempi vaihtoehto. Ainakin Dostojevskin ajatus voidaan ymmärtää tähän tapaan.
Totuus ilman Kristusta olisi tosiaan äärimmäisen karu totuus: Jumalaa ei olisi olemassa, vaan kaikki olisi sattuman varassa ja vailla tarkoitusta, ja vaikka jokin Jumala olisikin, hän olisi etäinen ja epämääräinen. Mikä vastaavasti voisi olla parempaa ja hienompaa kuin Kristus-totuus, joka kertoo meille, että Jumala on käsittämättömässä rakkaudessaan syntynyt yhdeksi meistä, kärsinyt ja kuollut syntiemme tähden ja voittanut kuoleman vallan! Eikö siksi ole perusteltua ja järkevää uskoa Kristukseen – jossain mielessä järkevää jopa siinä tapauksessa, että häntä ei ole olemassa. Eikö tuntuisi luonnolliselta, että jokainen ihminen kammoksuisi Dostojevskin tavoin totuutta, jos se sulkee pois Kristuksen? Eikö jo pelkän ajatuksen Kristuksesta, vaikka sillä ei olisi edes mitään todellisuuspohjaa, luulisi vetävän meitä puoleensa?
Luonnostaan ihminen kuitenkin vieroksuu ajatusta Kristuksesta, joka tuntuu järjettömältä ja mahdottomalta. Kysymys on nimenomaan siitä, minkä ihminen kokee järjettömäksi. Sillä onhan Kristus-ajatus todistettavuuden kannalta yhtä järkevä tai järjetön kuin mikä tahansa perimmäiseksi ymmärretty totuus. Eihän ihminen voi omista lähtökohdistaan käsin todistaa sitä sen paremmin oikeaksi kuin vääräksikään – kuten ei mitään muutakaan perimmäistä totuutta. Miksi juuri Kristus-ajatus tuntuu erityisen järjettömältä? Miksi sitä vastustetaan, vaikka se on mahdollisimman hyvä ajatus?
Eikö syynä ole se, että puhe Kristuksesta paljastaa jotain sellaista, minkä tahdotaan pysyvän piilossa? Eikö Kristus-ajatuksen vastustaminen kerro epäsuorasti siitä, että vieroksutaan Totuutta, todellista Kristusta?
Totuus on näet omalla tavallaan karu siinäkin tapauksessa, että Kristus on Totuus. Sillä jos Kristus on Totuus, totuus ihmisestä on hyvin karu totuus. Jumalan sana sanoo meille, että perimmäisessä mielessä, Jumalan edessä yhdestäkään meistä ei löydy viime kädessä mitään hyvää vaan ainoastaan syntiä. Eikö tämän totuuden suotaisi pysyvän piilossa? Eikö ole niin, että emme haluaisi tunnustaa sen pitävän paikkaansa omalla kohdallamme?
Me, jotka kokoonnumme jumalanpalvelukseen ja osallistumme seurakunnan toimintaan – joko viran puolesta tai muutoin –, olemme varmaan Dostojevskin kanssa samaa mieltä. Tajuamme, että jos Kristus ei olisikaan Totuus, mikään ei olisi sen kauheampaa. Mutta onko Kristus meille Totuus myös käytännössä? Onko Kristus tullut meille liian tutuksi, itsestäänselvyydeksi, muuttunut pelkäksi Kristus-ajatukseksi? Tämä vaara on aina olemassa, eikä ole mahdotonta, että me, joiden luulisi olevan lähellä Kristusta, etäännymme hänestä jopa kauemmaksi kuin ne, jotka avoimesti torjuvat hänet ja oudoksuvat ajatustakin hänestä.
Kristillisyys, usko Jeesukseen Kristukseen on jatkuvaa alkuun palaamista ja uudelleen alkamista. Alku ja samalla loppu on Kristus itse. Hänet meidän täytyy kohdata aina uudelleen ja uudelleen. Jos Kristus ei saa olla ensimmäinen ja viimeinen, hän ei voi olla elävä ja todellinen Vapahtaja, vaan jää varjoksi ja pelkäksi ajatukseksi.
Alkuun palaaminen merkitsee sitä, että tulemme lasten kaltaisiksi. Jeesus asettaa päivän evankeliumissa pienen lapsen hengellisessä mielessä esikuvaksemme, ja sanoo, että vain lasten kaltaiset pääsevät taivasten valtakuntaan. Evankeliumeissa on kaksi klassista kohtaa, joissa puhutaan lapsista. Toinen näistä on päivän evankeliumi. Toisessa kohdassa Jeesus sanoo opetuslapsille, jotka moittivat niitä, jotka tuovat lapsia Jeesuksen luokse: “Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” (Luuk 18:16) Evankelista Luukas käyttää tässä vauvaikäistä lasta tarkoittavaa sanaa. Kuinka pieni avuttomana sängyssään makaava vauva voi olla uskon esikuva? Eikö ole järjetöntä ajatella, että vauvaikäinen lapsi voi uskoa Kristukseen?
Ehkä ei niinkään järjetöntä. Alkuviikosta oli synodaalikokous, mihin kaikki hiippakunnan papit aika ajoin kokoontuvat, ja siellä kerrottiin, kuinka vauvaikäisen lapsen on todettu kokevan häpeää. Muutoinkin tutkimukset ovat osoittaneet, että vauvoissa herää erilaisia tunteita sen seurauksena, miten heihin suhtaudutaan.
Me emme toki tiedä emmekä voi ymmärtää sitä, miten lapset uskovat Kristukseen. Mutta emmehän me ymmärrä sitäkään, miten aikuiset uskovat? Usko Kristuksen on aina – olipa sitten kysymys lapsesta tai aikuisesta – salaisuus, joka ei ole meidän hallittavissamme ja jota me emme voi itse synnyttää.
Usko on Jumalan teko meissä ja ilman meitä, kuten uskonpuhdistajamme Martti Luther sanoo. Uskoa seuraavat teotkin ovat Jumalan tekoja, mutta ne ovat tekoja, jotka hän tekee meidän kanssamme ja meidän kauttamme.
Lapsi on esikuva vastanottavaisuutensa tähden. Lapsi osaa ottaa lahjat lahjoina vastaan, ja kun pieni lapsi kastetaan, hän saa lahjaksi uskon eli Kristuksen sydämeensä – uskohan on sitä, että Kristus elää ja vaikuttaa meissä. Kysymys ei ole siitä, että kasteen lahja, Kristus tulee lapsen omaksi vasta joskus myöhemmin, vaan lahja annetaan hänelle juuri silloin, kun hänet kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen.
Meitä kutsutaan taas tänään ottamaan lapsen lailla Jumalan lahjat lahjoina vastaan. Erityisesti Jumala haluaa antaa meille suurimman mahdollisen lahjansa, oman Poikansa Jeesuksen Kristuksen. Me emme voi antaa Jumalalle mitään vaan olla ainoastaan vastaanottajia. Lopulta siis sekin, että sydämemme avautuu ottamaan vastaan Jumalan lahjoja, on Jumalan lahja. Päivän evankeliumi sanat “ellette käänny lasten kaltaisiksi” kuuluvat sanatarkasti “ellette tule käännetyiksi lasten kaltaisiksi”. Jos Jumala ei tee meistä lasten kaltaisia, me emme pääse hänen valtakuntaansa.
Lapsi on esikuva myös avuttomuutensa tähden. Saatamme kuvitella, että Kristus ja se, mitä hän on tehnyt hyväksemme, on helppo ottaa lahjana vastaan. Mutta näin ei ole asianlaita. Vain sellainen ihminen, joka on tullut tuntemaan totuuden itsestään ja joka tarvitsee Vapahtajaa, voi ottaa hänet vastaan. Mutta ei avuttoman ja omista mahdollisuuksista riisutunkaan ole helppo avautua Kristukselle. Pienessä kirjasessa “Kallis hunajan pisara” sanotaan: “Uskomiseen tarvitaan selvä tietoisuus synnistä ja Kristuksen veren ansiosta. Siihen kuuluu myös selvä tietoisuus siitä, että Kristus haluaa pelastaa sinut yksinomaan siitä syystä, että olet syntinen. Ja kaikki tämä on vaikeampaa kuin maailman luominen. Mikään luonnollinen voima ei voi synnin ja syyllisyyden myrskyssä kohota niin korkealle, että ihminen todella uskoo Kristuksella olevan armoa ja halua pelastaa.” Omista mahdollisuuksista riisutun ongelma on siis siinä, että hän ei osaa eikä rohkene turvautua Kristukseen.
Mikä siis neuvoksi? Ei mikään muu kuin Jumalan voima. Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on Jumalan uutta luova voima. Hyvässä sanomassa Kristuksesta meidän luoksemme tulee Kristus itse, ja silloin me rohkenemme uskoa häneen.
Jo pelkästään inhimillisistä lähtökohdista käsin ymmärrettävä Kristus-ajatus tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin totuus ilman häntä. Todellinen Kristus on paljon enemmän kuin me ymmärrämme tai edes aavistamme. Kristus rakastaa meitä paljon enemmän kuin me osaamme kuvitella. Hän rakastaa meitä avuttomia syntisiä juuri sellaisina kuin olemme. Hänen rakkautensa on ääretön. Totuus hänestä on mittaamattomasti suurempi kuin totuus meistä. Syntimme ovat hukkuneet hänen haavoihinsa.
Vapahtajamme katsoo tänään sinuakin laupeutensa silmillä niin kuin hän katsoi kieltäjä Pietariin, niin kuin hän katsoi syntiseen naiseen ja niin kuin hän katsoi ryöväriin ristinpuussa. Jeesus katsoo sinua silmin, joissa ei ole pienintäkään syytöstä ja tuomiota vaan ainoastaan rakkautta ja hyväksyntää. Vaikka kaikki muut hylkäisivät sinut, parhaimman ystäväsi lempeät kasvot kääntyvät puoleesi rohkaisemaan sinua. Hän ei koskaan hylkää sinua.
Jeesuksen kädet ovat auki myös sinut helmaansa sulkeakseen. Kuinka voisit lähteä hänen luotaan? Kuinka voisit kieltää, että hän on kuollut puolestasi? Kuinka voisit olla uskomatta häneen?