Valvomisen sunnuntai, Mark. 13:33–37, Jorma Kantola

Jorma Kantola
Kuhmoinen

Antiikin aikana oli tapana ajatella, että historian tapahtumat etenevät kehässä. Valistuksen aikana uskottiin jatkuvaan kehitykseen kohti parempaa ja historian kulku nähtiin ylöspäin kohoavana spiraalina. Myös Raamatun mukaan historia toistaa itseään. Ihmiskunnan historia ei kuitenkaan etene kohti yhä parempia aikoja vaan kohti suurta loppuratkaisua.

Raamattu opettaa, että maailma on hyvän ja pahan eli Jumalan ja Saatanan taistelukenttä. Taistelua käydään ihmisten sydämissä. Historian kulkuun vaikuttavat tietysti monet sellaiset tekijät, joita voidaan ihmisjärjellä tutkia ja arvioida. Mutta kaikkein perimmäisimmässä mielessä Jumalan ja Saatanan välinen taistelu määrää historian kulun. Historian vaiheissa ilmenee samankaltaisuutta, koska Jumalan vastustaja laittaa pahuuden voimat aina uudelleen ja uudelleen liikkeelle. Jumala sallii tämän ja antaa ihmiskunnan historian jatkua, koska hän haluaa, että mahdollisimman moni ottaisi vastaan hyvän sanoman hänen Poikansa sovitustyöstä. Kerran armonaika kuitenkin päättyy, ja Jumala laittaa pisteen Saatanan ja ihmisten pahuudelle. Näin tapahtuu, kun Jumala astuu toisen kerran keskelle ihmisten maailmaa ja historiaa, ei enää pienenä lapsena vaan Kunnian Kuninkaana.

Jumalan syntyminen ihmiseksi tapahtui salatusti, ja paimenillekin täytyi enkelien ilmoittaa asiasta, jotta he osasivat mennä Lapsen luo. Kristuksen paluu sen sijaan on julkinen, ja “kaikki ihmiset näkevät hänet, nekin, jotka hänet lävistivät”, kuten Ilmestyskirjassa sanotaan. (Ilm. 1:7)

Ensimmäiset kristityt odottivat hartaasti Kristuksen paluuta. Luther puhui “rakkaasta viimeisestä päivästä”. Odotammeko me tätä päivää? Jos Kristuksen paluun odotus hiipuu, tämä on merkkinä siitä, että suhteemme häneen ei ole kunnossa, emmekä ole valveilla, mihin meitä tänään kehotetaan.

Kristuksen paluu saattaa pelottaa meitä. Meidän tuleekin odottaa hänen paluutaan aralla tunnolla – mutta samalla myös iloisella mielellä eikä lamaannuttavan pelon vallassa. Meidän on syytä kysyä, ketä me odotamme? Kun mietimme tätä kysymystä, ja saamme siihen vastauksen, jonka ymmärrämme sydämessämme, pelkomme poistuu, alamme odottaa Kristuksen paluuta ja pysymme valveilla.

Odotin keskiviikkoiltana vaimoni paluuta matkalta. Olin häntä vastassa Seutulan lentokentällä. Ainakin minulla on aina jännittynyt olo, kun odotan läheisen ja rakkaan ihmisen lentomatkan päättymistä turvallisesti maan kamaralle. Myös läheisen kohtaamista itsessään odottaa jännittyneellä ja samanaikaisesti iloisella mielellä. Ja erityisen iloista on tietysti se, että läheinen ihminen saapuu, ja saa kohdata hänet.

Samalla tavoin – jännittyneesti mutta iloisesti – me odotamme Kristuksen paluuta, jos hän on meille läheinen ja rakas. Ja hän on meille nimenomaan läheinen ja rakas, jos me ymmärrämme, ketä me odotamme!

Me odotamme häntä, joka syntyi pieneksi ja avuttomaksi ihmislapseksi. Me odotamme häntä, joka alistui pilkattavaksi ja kiusattavaksi ja joka kantoi kaikki syntimme ruumiissaan ristinpuulle. Seimen Lapsessa ja Ristin Vapahtajassa ei ole mitään pelättävää. Kun katselemme lasta, joka kurottaa seimestä kätensä meitä kohti, tai kun katselemme ristin miestä, jonka kädet on lävistetty meidän tähtemme, näemme vain käsittämätöntä rakkautta. Sellaista rakkautta, joka sulattaa kylmän sydämemme.

Me odotamme Seimen lasta ja Ristin Vapahtajaa, emme ketään muuta. Samasta henkilöstä on kysymys ja aivan samanlainen hän on kuin ennenkin. Hän ei ole muuttunut pohjimmiltaan toisenlaiseksi, vaikka hän saapuukin Kunnian Kuninkaana.

Rakastavan Vapahtajan tapaamisessa ei tosiaankaan ole mitään pelättävää. Mutta voi olla, että meillä on Jumalasta kokonaan vääränlainen kuva. Voi olla, että ajattelemmekin kohtaavamme ankaran tuomarin, kun Kristus palaa takaisin. Ja silloin käy niin, että tuomarin eteen me myös joudumme. Meidän käsityksemme Jumalasta näet määrää sen, millaisen Jumalan me tapaamme. Tämä on Martti Lutherin ajatus. Se tuntuu aluksi epäilemättä kovin merkilliseltä. Ajatukseen sisältyy kuitenkin syvä viisaus, joka toivottavasti avautuu, kun hieman mietimme, mistä oikein on kysymys.

Meidän ajatuksemme eivät tietenkään muuta Jumalaa millään tavoin. Jumala on sellainen kuin hän on täysin meistä riippumatta. Jumala on rakkaus, sula rakkaus, kuten Raamattu opettaa. (1. Joh. 4:4:16) Niinpä me emme voi pohjimmiltaan kohdata Kunnian Kuninkaana takaisin palaavassa Kristuksessa mitään muuta kuin pelkkää rakkautta. Mutta jos me epäuskossa kiellämme Kristuksen rakkauden ja pidämme häntä ankarana tuomarina, Vapahtajamme ei voi armahtaa meitä eikä osoittaa meille rakkauttaan.

Epäusko on suurin synti ja ainoa synti, jota ei voi saada anteeksi. Merkitseehän epäusko juuri sitä, että ei suostuta armahdettaviksi eli Kristuksessa osaksemme tullutta armoa ja anteeksiantamusta ei oteta vastaan. Epäuskon muovaama väärä käsitys Jumalasta on epäjumala. Jos joudumme kerran tuomituiksi, tuomarimme on juuri tämä oma epäjumalamme. Se meidät tuomitsee eli tuomitsemme itse itsemme, vaikka kuvittelemme joutuvamme Kristuksen tuomittaviksi. Me siis annamme Jumalalle oman epäjumalamme kasvot eli väärä käsityksemme Jumalasta määrää sen, millaisen Jumalan me tapaamme.

Jumala kyllä tuomitsee synnin ja vihaa sitä, saahan synti pahaa aikaa ja turmelee sen, minkä Jumala on luonut hyväksi. Meitä syntisiä Jumala sen sijaan rakastaa eikä halua tuomita meitä syntiemme kanssa. Epäuskossa on kysymys siitä, että ei haluta erottaa toisistaan syntiä ja syntistä eikä synnin tuomitsemista ja syntisen tuomitsemista. Epäuskossaan ihminen ajattelee, että jos Jumala tuomitsee hänen syntinsä, Jumala samalla tuomitsee myös hänet itsensä.

Epäuskoa ja väärää jumalakuvaa seuraa epäjumalanpalvelus. Kun emme usko todelliseen Jumalaan, joka tuomitsee ehdottomasta kaiken synnin mutta jonka armo myös on ehdoton, yritämme kelvata omien tekojemme avulla epäjumalallemme. Emme kuitenkaan saavuta koskaan omantunnon rauhaa epäjumalaamme palvelemalla ja voimme tämän vuoksi ajautua toivottomuuteen. Toivottomuuden valtaan joudumme viimeistään silloin, kun Kristus palaa ja näemme hänet epäjumalamme kaltaisena.

Ajallisen elämän aikana epäuskon ja väärän jumalakuvan seuraus voi olla toivottomuuden asemasta väärä varmuus. Erityisesti näinä aikoina ajatellaan, että kaikki pääsevät väistämättä taivaaseen ja Jumala antaa kaikki synnit anteeksi noin vain ilman Vapahtajamme sovituskuolemaa. Kysymys on juuri siitä, että syntiä ja syntistä ei haluta erottaa toisistaan. Jumalalla ei katsota olevan oikeutta tuomita syntiä, koska syntiä ei tunnusteta synniksi. Kun mitään todellista syntiä ei edes ole olemassa, Jumalan täytyy hyväksyä ihminen juuri sellaisena kuin hän on näennäisine synteineen päivineen. Jumalan täytyy lausua armahtava tuomio toteamalla, että ihminen ei ole varsinaisesti mihinkään syyllinen eikä tuomion antamiseen ole mitään aihetta.

Tällaisen näkemyksen voidaan väittää korostavan Jumalan armoa. Todellisuudessa armosta puhuminen on väärin ja harhaanjohtavaa, jos ajatellaan tähän tapaan. Sillä mitä armoa ja anteeksiantamusta siinä tarvitaan, että syytön julistetaan syyttömäksi?

Oikea armo on sitä, että syyllinen armahdetaan ja julistetaan syyttömäksi. Tällaista todellista armoa meille tarjotaan tänäänkin. Jumala hyväksyy meidät syntiset juuri sellaisina kuin olemme, kaikkine todellisine synteinemme. Tämä on mahdollista siksi, että syytön on julistettu syylliseksi, tuomittu ja myös kärsinyt tuomion – meidän syyllisten puolesta!

Siionin Kanteleen laulussa sanotaan: “On verivelkamme maksettu aivan, sen yli risti jo tehtynä on. Tuomari itse on kärsinyt vaivan, tuomitut saaneet jo on sovinnon. Tulkaa siis tuomitut, tässä on teille syy ikiriittävä autuutehen.” (Siionin Kannel 212:2,3)

Onko joku joskus kuullut tuomarista, joka on ottanut kärsiäkseen sen tuomion, jonka syytetty on ansainnut? Vapahtajamme on näin merkillinen Tuomari. Tänään hän vakuuttaa meille, että syntimme on sovitettu ja tuomiomme pyyhitty pois. Aivan samaa hän vakuuttaa silloin, kun hän tulee luoksemme Kunnian Kuninkaana.

Miksi me vaatisimme, että meidän täytyy päästä taivaaseen omien tekojemme perusteella tai siksi, että emme ole tehneet mitään tuomion ansaitsevaa? Miksi me emme hyväksyisi sitä, että Jumala tuomitsee synnin, mutta armahtaa meidät syntiset, koska toinen on kärsinyt tuomiomme? Miksi me emme arvostaisi sitä käsittämätöntä rakkautta, joka on tullut osaksemme? Eikö ole paljon suurempaa ja hienompaa päästä taivaaseen Kristuksen rakkauden takia kuin näennäisestä armosta, jolla ei ole todellisen armon kanssa mitään tekemistä? Miksi me pitäisimme ylpeässä epäuskossamme kiinni epäjumalistamme ja väärästä jumalakuvastamme?

Muistakaamme, ketä me odotamme! Muistakaamme, että odotamme rakasta Vapahtajamme! Silloin me pysymme valveilla.