Terve. Minä olen paimen Joosua ja tämä lammas tässä on nimeltään Orpo. Me olemme hyviä kavereita.
Ihmettelette ehkä miksi sen nimi on Orpo. Sen nimi on Orpo, koska se on oikeasti orpo. Minä olen antanut sen nimen. Olin paikalla kun Orpo syntyi. Siinä oli paljon vaikeuksia ja Orpon emo kuoli pian synnytyksen jälkeen. – Orpo jäi vaille emoa. Niinpä minä olen pitänyt sitä sylissä ja ruokkinut silloin kun se oli pieni ja silittänyt sen päätä. Minusta tuli sille emo, jonka perässä se kulki. Nyt vanhempana, kyllä se laumaansa kuuluu.
Me olemme vähän samanlaisia Orpo ja minä. Meidät on molemmat paiskattu tähän kylmään maailmaan eikä meillä ole ketään sellaista, joka olisi huolehtinut meistä. Minun vanhempani menehtyivät kulkutautiin, kun olin 10-vuotias. Siitä alkaen, minun on pitänyt elättää itseni.
Onneksi setäni Efraim on rikas mies. Hänellä on paljon lampaita ja minä pääsin silloin heti paimeneksi. Se on ollut mukavaa työtä. Onneksi meitä silti on useampia paimenia, koska laumakin on aika iso.
Paimenen työssä olen nähnyt monen lampaan syntyvän. Olen ollut tällä paimensauvalla hätistämässä susia pois lampaiden läheltä. Olen oppinut sitomaan myös lampaiden jalkoja, kun ne olivat loukkaantuneet.
Itset asiassa juuri eilen aamuna jouduin tekemään Orvolle siteen, kun sudet hyökkäsivät laumaamme. Ne olivat saaneet paljon tuhoa aikaan. Saimme sudet lopulta häädettyä, mutta yksi susi oli saanut hampaansa jo Orvon reiteen. Orpo haavoittui sen verran, että olen joutunut sitä kantamaan sylissäni tai harteillani koko päivän. Onneksi ei ole tarvinnut paljon tänään vaeltaa. Mutta olen silittänyt sitä päästä niin kuin silloin kuin se oli pieni. Siitä se tykkää.
Mutta tämä ei ollut vielä asia, jota teille tulin kertomaan. Viime yö on ollut elämäni ihmeellisin. Paimenena minunhan on usein valvottava öitäni. Silloin olen aina katsellut tähtitaivasta. Yöllä tähdet näkyvät kirkkaasti. Mutta viimeaikoina taivas on ollut jollakin tavalla levoton. Ja sitten viime yönä – voitteko kuvitella – TSÄDÄM. Keskellä pimeää yötä tuli äkkiä hohtavan kirkasta. Niin kirkasta että oli vaikea pitää silmiä auki. Jumalan enkeli oli laskenut taivaasta alas.
Toiset paimenet huusivat pelosta. Syöksyivät maahan ja huusivat ”Armoa!” He luulivat varmasti kuolevansa siihen paikkaan. En ole koskaan nähnyt kenenkään pelkäävän niin paljon. – He luulivat varmaankin, että enkeli tuli tuomitsemaan heitä varkauksista ja rikoksista, joita he olivat tehneet. Että nyt on tullut maailman loppu ja viimeisen tilinteon aika.
Minä olin enemmän hämmästynyt ja ihastunut kuin peloissani. Mutta enkeli ei tullut tuomitsemaan. Enkeli sanoi ensi sanoikseen: ”Älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille suuren ilon.”
Enkeli rauhoitteli miehiä. – meille ilmoitettiin lapsesta, joka oli syntynyt. Sitten siinä samassa siinä oli lopulta kokonainen enkeliarmeija kaikessa loistossaan sitä todistamassa – ei mikään maailman mahti kykenisi voittamaan tuollaista joukkoa.
Koko tuo taivaallinen sotajoukkojen ohimarssi ja mahtavuuden osoittaminen vain siksi, että yksi pieni lapsi on syntynyt maailmaan. (silloin kun minä synnyin, siitä käytiin naapurissa kertomassa, mutta ei siitä isompaa meteliä pidetty) Lapsi oli enkelien mukaan tärkeämpi kaikkea maailmassa. Se oli heidänkin valtiaansa, koko sotajoukkojen herra, Jumalan oma poika ihmiseksi syntynyt. Joten sen täytyi olla kovin ihmeellinen asia.
Ne, joilla alkoi vahtivuoro, jäivät lampaiden luo, mutta me muut saimme lähteä katsomaan ihmettä. Minä lähdin myös, mutta en päässyt yhtä nopeasti kuin toiset paimenet. Minun oli pidettävä huolta pikkulampaasta. En voinut jättää sitä yksin aamun tapahtumien jälkeen. Kannoin lammasta harteillani. Välillä lepäsin.
Lopulta saavuin minäkin Orvon kanssa perille. Toiset paimenet olivat jo lähteneet. Talli, jossa lapsi seimessä makasi oli hiljentynyt.
Lapsi nukkui ja lapsen äiti valvoi vierellä. Olin sanomassa enkeli-ilmestyksestä lapsen äidille Marialle. Hän nyökkäsi. Toiset paimenet olivat jo kertoneet enkelistä.
Maria sanoi hänellekin enkelin kerran ilmestyneen.
”Mutta miksi kansojen ruhtinas syntyy tällaiseen paikkaan?” Ihmettelin.
Maria vastasi minulle tavalla, jota jäin miettimään (sinäkin voit miettiä): Ehkä juuri siksi, että sinäkin pääsisit häntä tervehtimään. Ehkä siksi, että hänen luokseen ei tarvitse tulla pukeutuneena kalliiseen pukuun, että hänen luokseen voi pelkäämättä tulla kuka tahansa ihminen.
Maria jatkoi vielä: ”Olen huomannut, että hetki lapsen vierellä voi puhua paljon ihmiselle, jolla ei ole kiire pois. Hänen kaikkein syvimmät rukouksensa ja kaipauksensa tulevat kuulluksi. Ja niihin vastataan. Maria sanoi ja väistyi peremmälle.
Laskin Orvon sylistäni. Lapsi nukkui rauhallisesti.
Orpo näykkäsi heinän seimestä ja nuuhki vastasyntynyttä lasta ja tiedättekö mitä. Piittaamatta hiukkaakaan hetken pyhyydestä se sanoi kovaan ääneen: MÄÄ, MÄÄ
Arvaatte varmaan mitä tapahtui. Lapsi heräsi, ja minä olin kauhuissani, mitä Orpo oli mennyt tekemään. Mutta sen sijaan että lapsi olisi pelästynyt tai itkenyt se hyrisi iloisena ja silitti Orvon päätä, kun Orpo nuppinsa sinne seimeen laittoi.
Sen jälkeen minäkin laitoin sormeni seimen kehtoon ja tuo pyhä lapsi silitti pienin sormin kättäni ja minusta tuntui kun hän samalla olisi silittänyt kaikki suruni ja kipuni pois. Niin siinä kävi.
Kävellessämme takaisin leiripaikallemme sanoin: Kuule Orpo. Luulen, että me emme enää ole orpoja.
Kaiken aikaa lähellämme on hän, joka maailmaa hallitsee.