Yhdessä lempilauluistani lauletaan:
”Vielä mä toivon, vaikkei täällä, toivoa olis ollenkaan. Tarraudun käteen Vapahtajan, käy Herra meitä siunaamaan.”
Aina toivoa ei näy. Välillä tuntuu, ettei sitä edes ole. Tosinaan toivo näyttää itsestään vain pieniä pilkahduksia, toisinaan me voimme tyytyä vain ikävöimään toivoa, armon pilkahdusta elämän pimeyden keskellä. Toivon symboli on ankkuri, mutta niin usein tuntuu, että se ankkuri saa vain pieniä ja hajanaisia pohjakosketuksia ja tarraa huonosti kiinni, tai ehkä ennemminkin meidän otteemme ankkuri köydestä on huono ja pitämätön.
Päivän teksti asettaa uskon esikuvaksi Abrahamin. Abraham uskoi ja luotti Jumalan lupaukseen. Ilman lupausta hän ei olisi uskonut, ilman lupausta ei uskoa voi olla. Abraham uskoi, koska Jumala oli luvannut. Ja aikamoista uskoa se vaatikin, melkein satavuotias mies uskoo, että hänellä tulee olemaan jälkeläisiä kuin taivaan tähtiä. Ja vaimokin oli yhtä vanha.
Saara ei ollut kuin Abraham, kun Saara kuuli asiasta hän nauroi, hän tiesi kyllä kuinka vanha oli ja kuinka todennäköistä olisi saada vielä satavuotiaana lapsia. Saara nauroi, mutta Abraham uskoi ja luotti.
Heprealaiskirje sanoo, että usko on sen todellisuutta mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.
Usko tekee toivosta todellisuutta. Usko piirtää näkymättömän meidän silmiemme eteen, niin että voimme kulkea sitä kohti, usko antaa meille suunnan ja maalin, johon tähdätä. Usko Jumalan lupaukseen vei Abrahamia eteenpäin silloinkin kun Saara nauroi, silloinkin, kun satavuotiaita jäseniä kolotti eikä lasta kuulunut. Ja myöhemmin Abraham oli taas uskon varassa, kun Jumala käski uhrata tuon ainoan pojan. Tuolloinkin Abraham totteli ja oli valmis kuin lukkari sotaan. Viime hetkellä enkeli kielsi häntä ja antoi oinaan uhrattavaksi Isakin sijaan.
Abrahamille Jumalan lupaus muuttui uskon kautta todellisuudeksi, jota hän määrätietoisesti sai elää.
Mutta kuinka usein me tunnemme samanlaista varmuutta? Kuinka usein me voimme otsa kirkkaana kulkea kohti päämäärää epäilemättä ja epäröimättä?
Ei kovinkaan usein. En minä ainakaan.
Minua puhuttelee Anthony de Mellon runo:
Varmuus
on
fanaatikkojen,
terroristien
ja fariseusten
synti.
Myötätunto
saa meidät ajattelemaan,
että saatamme olla väärässä.
Varmuuden sijasta useimmiten toivon, vaikka en näkisi toivoa, tai yritän toivoa, vaikka se mitä toivon, ei muuttuisikaan silmieni edessä näkyväksi todellisuudeksi, joka kuljettaa minua varmasti ja takuulla eteenpäin.
Lauloimme aiemmin palmumatolla rukoilemisesta. Laulun sanoissa rukoilija lepää palmumatolla, toivoo, että Jumala kuulee ja näkee hänen ajatuksensa, pelkonsa ja haaveensa ja rukoilee kaiken yötä. Minulle tuon rukoilijan rukous ei ole suoritusrukousta.
Viipyy Jumalan edessä, jalkojen juuressa, toivoo, että Jumala katsahtaisi hänen puoleensa.
Keskellä yötä, pimeydessä, yksin omien ajatusten ja Jumalan kanssa hän hartaasti toivoo, ja silloin, kun ei osaa edes rukoilla, vain ikävöi Jumalaa ja hänen armoaan.
Ja yhtäkkiä, pimeyden ja yksinäisyyden keskellä voi pilkahtaa valo, välähdys Jumalan rakkautta ja läsnäoloa.
Minä uskon, että Jumalalla on omat keinonsa muistuttaa meitä läsnäolostaan, toisinaan me huomaamme ne, toisinaan emme. Tämä kuulostaa varmasti pöhköltä, mutta itse uskon, että Jumala voi joskus käyttää katulamppuja. Iltakävelyllä huomaan joskus yksittäisen katulampun sammuvan juuri kun kävelen sen ohi. Minä uskon, että Jumala haluaa muistuttaa näkevänsä minut ja kulkevansa kanssani. Ehkä se on vain omaa keksintöäni, ehkä sähkömagneettista säteilyä ja nyt kaupunki lähettää laskun kun hoksaa mistä kaikki ne rikkoutuneet lamput johtuvat, mutta yhtä kaikki, se auttaa minua muistamaan Jumalan ja hänen läsnäolonsa.
Abraham katsottiin uskonsa tähden vanhurskaaksi, Jumalalle kelpaavaksi. Hänen varmuutensa osoitti Jumalalle että Abraham kelpaa.
Roomalaiskirje lupaa: Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. – Kristus on herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Meitä ei vanhurskauta uskonvarmuus vaan Kristus. Jumala ei kulje mittaamassa uskomme varmuutta mittarilla, vaan kun Jumala katsoo meitä, Kristukseen kastettuja, hän ei näe meitä ja meidän heikkouttamme ja uskomme pienuutta vaan hän näkee Kristuksen.
Me saamme turvautua Kristukseen, etsiä häntä, ikävöidä häntä, jättäytyä hänen jalkojensa juureen odottamaan, että hän huomaa ja kuulee meitä.
Ilman Jumalaa meissä ei ole voimaa uskoa, ilman Jumalaa meissä ei ole voimaa toivoa. Ilman Jumalan lupausta ei ole mitään mihin uskoa ja mihin toivoa. Jo uskon ikävä tai toivon pilkahdus on todiste Jumalan olemassaolosta, ilman Jumalaa ei olisi olemassa uskoa tai toivoa.