Virkaanastujaissaarna
Rakkaat kristityt!
Kun rippikouluiässä tein oman uskonratkaisuni, puhuin uskosta hyvin suurin kirjaimin. Sitä joko oltiin uskossa – tai sitten ei oltu. Asia oli hyvin selvä. Musta ei voi olla valkoinen – eikä valkoinen voi olla musta. Olo oli vähän sellainen, että tiesin kaikesta kaiken – ainakin sen, missä taivaan valtakunnan raja kulkee. Tiesin, mikä oli sopivaa – ja mikä sitten ei. Todistus oli vahva.
Noista ajoista on kulunut yli neljäkymmentä vuotta – ja paljon on sen jälkeen tapahtunut. Elämään on ensiksi tullut harmaan sävyjä, lopulta värejäkin. Maailma ei todellakaan ole mustavalkoinen eikä itsestään selvä. Monen nuorena täysin selvänä pitämäni asian ja ajatuksen perään on täytynyt laittaa kysymysmerkkejä. Yhä useamman hengellisen ilmauksen perään täytyy esittää niin itselle kuin toisillekin vanha katekismuksen kysymys: mitä se on? Elämän kipeisiin ja vaikeisiin kysymyksiin liian yksinkertaiset vastaukset tuntuvat naiveilta.
Tänään – pian saarnan jälkeen – käyn tuohon alttarin eteen – ja piispa kehottaa minua yhdessä seurakunnan kanssa tunnustamaan uskoni. Me uskomme… minä uskon… mitä se on? Kun tätä kyselen – en niinkään tällä kertaa mieti uskon kohdetta – sitä kaikkea, minkä yhteinen uskontunnustuksemme sisältää – vaan sitä uskovan uskoa. Omaa kokemusta. Mitä se on kun sanon uskovani.
Päivän evankeliumi kysyy meiltä uskoa. …jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän… Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu…
Mitä usko on sinulle ja minulle tänään messussa, kotona arjessa, työssä, vapaa-ajan riennoissa… mitä se on. Miten se on läsnä, miten se ilmenee? Mistä tiedän uskovani? Tiedänkö?
Ne kirjaimet, joilla puhun nykyisin uskostani, ovat hyvin pienet. Voisin hyvin sanoa, että ne ovat pienet siksi, että toivon, ettei minun uskoni pelottaisi ketään pois kirkosta tai peräti Kristuksen luota. Mutta tuo ei ole aivan totta – se, että joudun puhumaan uskosta pienin kirjaimin – ei ole minun valintani. Se ei ole valinta jotakin tarkoitusta varten, joka kuulostaa hyvältä.
Ainoa valintani – jos sekään pitää paikkansa – on se, että yritän olla rehellinen edes itselleni.
Liitän mielelläni uskoon joitakin sanoja rinnalle. Esimerkiksi seuraavia:
Usko ja kaipaus. Uskoon liittyy jotakin, joka on luonteeltaan kaipausta, ikävää, epätäydellisyyden kokemusta, odotusta. Usko on janoa ja nälkää.
Usko ja luottamus. Usko liittyy koko elämän perustaan. Usko on lepoa. Se ei ole niinkään tekemistä kuin olemista. Usko Jeesukseen on luottamusta siihen, että hän on hyvä, hän pitää huolen, hän pelastaa, hän rakastaa, hän muistaa, antaa anteeksi…
Huomaan, että sanat eivät oikein riitä kertomaan tai kuvaamaan sitä, mistä oikein on kyse.
Usko ja rohkeus. Usko Kristukseen, usko Jumalaan antaa minulle luvan olla ihminen: vajaa, virheitä tekevä, erehtyvä, syntinen… armo on valmiiksi puhuttu asia, sovinto on tehty… Usko on rohkeuden lähde.
Usko kutsuu valoon. Usko kutsuu pois salailusta. Se on kutsu vapauteen, heittämään syyllisyyden tuomat kahleet pois niskasta. Usko kutsuu yhteyteen.
Usko on jotain, johon on hyvin vaikea tarttua. Katso! Tässä se on.
Minulle uskon esikuvana on isä, joka toi sairaan poikansa Jeesuksen parannettavaksi. ”Jos sinä jotain voit, niin auta meitä.” ”Jos voit”, vastasi Jeesus, ”kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Tähän isä parahtaa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani.” Isä turvautui Vapahtajaan – vaikka oli omasta uskostaan epävarma. Siinä esikuva minulle – johon uskallan samaistua. Jeesus paransi pojan – usko siis riitti.
Kaivoin esille oman rippikouluoppikirjani: Katekismus ja tietolipas. Helluntai kun on, palautin mieleeni Lutherin kolmannen uskonkappaleen selityksen: ”Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä; vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa; niin kuin hän koko kristikuntaa maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa; jossa kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskovaisille joka päivä kaikki synnit runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikkisen elämän. Tämä on varmasti totta.”
Tätä pitemmälle en ole päässyt.