2. sunnuntai helluntaista, Luuk. 16: 19-31, Seppo Apajalahti

Seppo Apajalahti
Loviisa

Rakkaat kristityt.

Mikä on onnellisen elämän salaisuus? Jos tietäisin sen, olisin kirjoittanut siitä kirjan – ja olisin nyt rikas mies. Sillä onnellisuutta kai vähän yksi ja toinen tavoittelee. Mutta olisinko onnellinen? Vaan kirja on yhä kirjoittamatta, koska tunnustan tietämättömyyteni. Onnen salaisuus ei ole minulle vielä auennut. Ei niin, ettenkö olisi saanut sitä elämässäni maistaa – varmasti monesti – ehkä se jopa antaa elämään jonkinlaisen perussävyn. Mutta miksi? Mikä tekee onnelliseksi? Raamatullinen sana kuvaamaan onnellisuutta on autuus. Autuas on hieman arkisemmalla kielellä sama kuin onnellinen.

Päivän tekstien äärellä olisi suuri kiusaus ihannoida köyhyyttä. Mutta ei köyhyys ilman muuta ole onnellisuuden lähde. Toki kirkon historia tuntee munkkeja, jotka ovat sitoutuneet köyhyyteen – usein siihen on kuitenkin liittynyt se, että yhteisö on pitänyt köyhistään huolta. Mutta puute on puutetta – ja harvoin sitä kukaan tavoittelee. Eri asia on sitten se, että meidän aikanamme yhä useampi haluaa karsia kulutuksestaan – koska kokemus on se, ettei tavaran paljous tee onnelliseksi.

Maailma on myös täynnä kertomuksia rikkaista, joiden elämänilo on kadonnut. Elämästä on tullut rikkaan sijasta tyhjää ja tarkoituksetonta. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa hinta ei enää määrää mitään, vaan kaikki on mahdollista. Arvot muuttuvat. Kovin paljonhan hinta määrittelee sen, mikä on elämässä mahdollista ja mikä ei.

Tämän sunnuntain aihe: Katoavat ja katoamattomat aarteet johdattelee ainakin minut tällaisten pohdiskelujen äärelle. Olen miettinyt kertomusta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Muistan, että olen menneinä vuosina moneen kertaan lukenut ja kuullut siitä kertomuksena tuonpuoleisesta elämästä. kertomuksena siitä, millaista on rajan takana, jossa ihmiset on jaettu kahteen joukkoon: niihin, jotka Lasaruksen lailla ovat paratiisissa ”Aabrahamin helmassa” ja niihin, jotka ovat liekeissä. Mutta jos pysähdyn tekstin äärellä ensimmäisiin sanoihin, jotka kuuluvat: ”Jeesus puhui tämän vertauksen.” Niin mitä itse asiassa vertaus kuvaa, mistä se kertoo. Jos kyse on vertauksesta – silloinhan ei ole kyse yksityiskohtaisesta tuonpuoleisuuden kuvauksesta.

Koko Luukkaan evankeliumin kuudestoista luku kertoo ihmisen suhteesta rahaan. Ensiksi on kertomus epärehellisestä taloudenhoitajasta, sitten Jeesus puhuu fariseuksille, joista todetaan, että he olivat rahanahneita ja sitten tulemme vertaukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinäkin on lopulta puhe rahasta.

On jotenkin kiusallista, että Jeesus puhuu asiasta, joka yhä vielä on yksi inhimillisen elämän tabuista. Mehän emme mielellämme puhu rahasta. No – toki voimme puhua eurokriiseistä ja budjeteista ja talousarvioista ja sen sellaisista – mutta emme puhu omasta palkasta, omaisuudesta, rahapulasta, lainoista… emme siitä, mikä on henkilökohtaista. Jostain merkillisestä syystä raha kuuluu asioihin, jotka yleensä koetaan hyvin intiimiksi ja henkilökohtaiseksi. Miksi niin? Siksi, että jumalasta puhuminen on aina henkilökohtaista. Luther määrittelee Jumalaksi sen, jolta me odotamme kaikkea hyvää, johon hädässämme turvaudumme. Siksi raha on niin hankala asia – se on yksi tavallisimmista epäjumalista. Sen valtaa ei meidän maailmassa voi yliarvioida mitenkään – se näkyy kaikkialla.

Rikkaan miehen jumala oli raha. Se sai hänet katsomaan ohi toisen ihmisen hädän. Ja lopun me tiedämme.

Vanhan testamentin Saarnaaja näki syvälle:

” Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta.
Kun omaisuus karttuu, karttuvat sen syöjätkin.
Mitä iloa siitä on omistajalleen,
paitsi että saa nähdä sen kuluvan?
Uurastavan uni on makea,
söipä hän vähän tai paljon,
mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.
Olen nähnyt kipeän kärsimyksen auringon alla: rikkaus oli annettu omistajalleen onnettomuudeksi.”

Johannes kirjeessään avaa toisenlaisen näköalan:

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.”

Jos voisin jotenkin raottaa onnellisuuden, hyvän elämän, salaisuutta niin kai se olisi tämä: ”Rakkaus”. Elämän hyvä on lopulta aina yhteydessä – sekä siinä, että saamme olla Jumalan rakastamia että siinä, että saamme olla rakkauden sitein sidottuja toinen toiseemme.