Tuomiosunnuntai, Matt. 25:31-46, Johanna Elo

Johanna Elo
Oulunkylän seurakunta

YLLÄTYS
Suunnittelin tätä saarnaa tilanteessa, jossa olin aika puhki. Riittämättömyyden tunne ylsi sekä työhön että yksityiselämään. Tiedostin kipeästi ne kohdat, joissa koin epäonnistuneeni. Kasvattajana, äitinä, pappina, ihmisenä, työtoverina, yhteisön rakentajana, ilmastonmuutoksen pysäyttäjänä.

Mietin, miltä siinä hetkessä tuntuisi joutua oikeudenkäyntiin, jossa panoksena ja todistusaineistona on oma elämä. Kun muutenkin kokee olevansa epäonnistunut, joku tulisi nostamaan esille ne asiat, missä vielä kaiken tämän päälle olisin epäonnistunut. Koko elämäni plussat ja erityisesti ne miinukset näytettäisiin videolla tuomarille.

Oikeudenkäynnissä ympärilläni olisivat ne ihmiset joita olen satuttanut tai jonka ohi olen kulkenut. Ja edessä tuomari, joka tietää kaiken. Itkua tuhertaen odottaisin tuomiota. Minä, joka koen etten ole ansainnut mitään hyvää.
Tällainen mielikuva minulla oli omasta tuomiostani.

Mutta sitten oivalsin, että ehkä saattaisin kokea yllätyksen. Tuomari alkaisi luetella, mitä kaikkea hyvää olen tehnyt. Epäonnistumisten sijaan hän nostaisi esille kaikki ne asiat, jotka olen unohtanut, kun olen ajatellut vain omaa syntiäni ja huonouttani. Ja hän sanoisi: sinä olet Isäni siunaama, sinä olet vanhurskas.

Seuraavaksi tuomarin eteen astuu ihminen, joka näkee ja tiedostaa kaiken hyvän, mitä hän on tehnyt. Hän on elänyt oikein ja tietää sen varsin hyvin. Muissa ihmisissä kyllä hän näkee paljonkin vikaa mutta ei itsessään. Hän tietää: tässä oikeudenkäynnissä minulle käy hyvin. Mutta hänellekin koettaa yllätys: Tuomari alkaa luetella hänelle niitä asioita, joita hän on jättänyt tekemättä. Olet kyllä tehnyt paljon hyvää, mutta huomaatko ne asiat, jotka olet jättänyt tekemättä. Henkseleitään paukutteleva joutuu nöyrtymään ja pettymään.

Tässä oikeudenkäynnissä kaikki osapuolet yllättyvät. Ne, jotka itkua tuhertaen tunnustavat syntinsä ja huonoutensa, ja ne jotka henkseleitään paukutellen puhkuvat itsevarmuutta. Molemmat yllättyvät. Milloin me olemme…?

Maallisen tuomioistuimen edessä on kahdenlaisia ihmisiä: on syyttömiä, jotka todistetaan syyttömiksi. Ja on syyllisiä, jotka todetaan syyllisiksi. Heidän puolestaan puhuu asianajaja, jonka tehtävänä on saada heidät näyttämään mahdollisimman hyvältä. Jumalan edessä on kuitenkin vain syntisiä.

Päivän psalmissa sanotaan: ”Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi yksikään ei ole syytön”. Se, joka itkua tuhertaen tulee tuomarin eteen, on syntinen. Samoin se, joka henkseleitään paukutellen, itsestään ylpeänä astuu sille paikalle. Hänkin on syntinen. Syyttömiä ei ole.

AUTUAITA NE, JOILLA ON VANHURSKAUDEN NÄLKÄ JA JANO
Mutta mikä näitä kahta syyllistä erottaa?
Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta on samassa Matteuksen evankeliumissa, jossa on vuorisaarnan autuaaksijulistus, jossa sanotaan: Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano.

Kun kokee olevansa epäonnistunut, silloin janoaa vanhurskautta. Janoaa sitä tunnetta, että vaikka kaikki asiat eivät järjestykään, joku sanoo: sinä riität, sinä kelpaat, minä nostan ja kannan sinua. Vanhurskaus tarkoittaa sitä, että Jumala julistaa syntisen ihmisen pelastetuksi Jeesuksen Kristuksen sovitustyön tähden.

MINÄ AJATTELEN KAIKKIA SINUN TEKOJASI
Maallisen ja taivaallisen oikeudenkäynnin välillä on myös toinen ero. Maallisessa oikeudenkäynnissä on kyse ensisijaisesti oikeudenmukaisuudesta. Yhteiskunnassa on oltava tietyt säännöt ja periaatteet. Kun niitä rikkoo, tuo teko täytyy hyvittää ja sovittaa. Sakot pitää maksaa, vankilatuomio pitää istua, vääryys pitää hyvittää.

Myös Jumalan yksi ominaisuus on oikeudenmukaisuus. Mutta häntä kuvataan myös armolliseksi ja rakastavaksi. Jumala on rakkaus. Tällainen yhdistelmä aiheuttaa sen, että viime kädessä me emme voi tehdä 100 %: pätevää matemaattista kaaviota siitä, mitä meille viimeisellä tuomiolla tapahtuu. Oikeudenmukaista olisi että syyllinen saa tuomion. Mutta entä se rakkaus?

Vaikka emme tiedä, se, mihin voimme suunnata ajatuksemme on vanhurskauden nälkä ja jano. Psalminkirjoittaja, joka pohtii Jumalan tuomion teemoja, lausuu

Voimani ovat lopussa,
sydämeni jähmettyy.
Minä muistelen menneitä aikoja,
mietin kaikkia tekojasi,
ajattelen sinun kättesi töitä.

Hän kääntää ajatuksensa pois omista teoistaan, ja päätyy ajattelemaan Jumalan tekoja, kaikkia sinun kättesi töitä.
Ja kun siihen keskitymme, näemme ristillä riippuvan ja ylösnousseen Jeesuksen. Näemme, että tuo sama tuomari, joka katsoo meidän elämäämme tuomarin istuimelta, on kuollut meidän puolestamme.

Kokemus riittämättömyydestä ja epäonnistumisesta on minuun istutettu sekä tässä elämässä että viimeisellä tuomiolla. Vanhurskauden nälkä ja jano. Jumala ei kuitenkaan halua, että se halvaannuttaa ja pysäyttää minut, estää minua näkemästä ympärilleni. Hän ei halua, että toimintaamme ohjaa pelko epäonnistumisesta. Hän haluaa, että toimintaamme ohjaa rakkaus.

Jumala rakastaa meitä, siksi me saamme rakastaa toisiamme ja itseämme. Käännetään katse pois omasta riittämättömyydestämme, kohti Jumalan tekoja.

Paavali sanoo: Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.