Rakkaat kristityt!
Olen elänyt aikoja, jolloin kaikki oli selvää. Uskon totuudet olivat hyvin yksinkertaisia: musta oli mustaa ja valkoinen valkoista. Minkäänlaiselle epäilylle ei ollut sijaa – koska en uskaltanut asettaa mitään kyseenalaiseksi. Ajattelen, että tuollainen elämänasenne kuuluu nuoruuteen. Elämä ja myös uskonelämä oli silloin varsin selvärajaista. Uskoa luonnehti ehkä parhaiten ilmaus: usko on jonkin asian totena pitämistä.
Jos tänään olisi kuvattava uskon kokemusta – ilmaisisin sitä mieluummin toisenlaisilla ilmauksilla. Usko on luottamusta. Usko on ihmettelyä. Usko on etsimistä. Toivottavasti usko tulee ilmi myös välittämisenä, jopa rakastamisena.
Yhä useammin joudun toteamaan Martti Lutherin viisauden, että jos et jotain Raamatun kohtaa ymmärrä – nosta hattua ja mene ohi. Ehkä suostun nostamaan hattuani yhä useammin. En ole siitä kuitenkaan huolissani. Sanoin on vain vaikeaa tai jopa mahdotonta kuvata sitä, mikä sanomatonta tai sanoittamatonta.
Yhä useammin huomaan, että nuoruudessani oppimani uskonnolliset oppilauseet ovat pyrkimystä kuvata sanoin kuvaamatonta todellisuutta. Ne ovat yrityksiä tehdä ymmärrettäväksi sitä, minkä edessä oikeastaan ihmettely, kiitos ja rukous ovat vain mahdollisia.
Kun tänään evankeliumin äärellä etsin uskon ilmauksia löydän tällaisia ilmauksia: ”Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään.” ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat.” ”…hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille…”
Miksi – kysymys on usein uskonkysymyksissä tärkeämpi kysymys kuin ”kuinka”.
Tiedotusvälineet kertoivat ennen joulua, että yhä harvempi suomalainen uskoo Jeesuksen neitseestäsyntymiseen. En jaksa olla tuollaisesta uutisesta huolissani. On hyvä muistaa, että Markuksen evankeliumi ei kerro Jeesuksen syntymästä mitään – Johannes ohittaa niin ikään kokonaan lapsuuskertomukset. Matteus ja Luukas kertovat Jeesuksen syntymästä eri tavoin. Profeetta Jesaja, jonka profetia kertoi neitseestäsyntymisestä on sekin kysymyksenalainen. Varhainen kreikankielinen Septuaginta käännös puhui neitsyestä, mutta alkuperäinen heprealainen teksti nuoresta naisesta. Mitä tapahtui, kuinka tapahtui – on ollut alusta saakka täynnä kysymysmerkkejä. Varmaa vain on, että Jeesuksen syntymä merkitsi ihmiskunnalle uuttaa alkua – yhtä merkittävää kuin luominen aikojen alussa.
Minun uskoni kannalta yksi asia on tärkeä. Se on tämä: Jumala tuli ihmiseksi. Kuinka se tapahtui – en tiedä. Joulun ihme on se, että Jumala tuli ihmiseksi. Jeesus tuli yhdeksi meistä – niiden elämän rajoitusten alaiseksi, joiden alaisina mekin elämme.
Me kuulimme luettavan katkelman Paavalin kirjeestä galatalaisille. Tuota Raamatun kohtaa on kutsuttu myös Paavalin jouluevankeliumiksi. ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: »Abba! Isä!» Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.”
Tämä Paavalin jouluevankeliumi aivan kuin avaa uudet näköalat. Katse ei kiinnity nyt seimen hämärään, vaan Jumalan suunnitelmiin. Kun aika oli täyttynyt Jumala lähetti maailmaan Poikansa.
Jumalan Poika tuli tekemään meidät vapaiksi. Tänäänkin moni kantaa syyllisyyttä kuin kuristavaa kahletta kaulansa ympärillä. Mutta Kristus syntyi maailmaan särkeäkseen tuon kahleen, joka vie elämästä ilon ja vapauden. Enää ei tarvitse ansaita lupaa elämiseen – meillä on elämisen oikeus siksi, että me olemme Jumalan lapsia. Meidät on vapautettu. Me saamme lähestyä Jumalaa kuin lapsi lähestyy isäänsä.
Evankeliumi kertoi meille Simeonista ja Hannasta. He olivat temppelissä, kun Joosef ja Maria tuovat Jeesusta sinne. He kohtaavat tuon nuoren perheen. Nuoren – ehkä viisitoista vuotiaan Marian ja joitakin vuosia vanhemman Joosefin. He näkevät perheen, joka arvattavasti vieläkin on hämmennyksissään esikoisen syntymästä. Eikä hämmennystä vähennä yhtään ne profeetalliset ja kiitosta täynnä olevat sanat, joita nuo vanhukset lapsesta sanovat. Tässä lapsessa on jotain merkillistä – on kuin muut tietäisivät hänestä enemmän kuin vanhemmat konsanaan.
Ja sitten on aika palata Nasaretiin, arkeen – elämään tavallista nuoren perheen arkea ja odottamaan mitä elämä tuo tullessaan.