Rakkaat kristityt;
tänä syksynä olen pysähtynyt kahden näkymän eteen useita kertoja. Näissä näkymissä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä – ne ovat joka syksyisiä – mutta minut ne vain ovat osanneet pysäyttää. Ensimmäinen näkymä on mereltä. Usvainen maisema, jossa näkyvyys on käynyt hyvin huonoksi. Saarien ääriviivat voi aavistaa – kaikki on hyvin pehmeää ja harmaata.
Toinen näkymä on syksyiset lehdet maassa, joko kirkkaan keltaiset tai punaiset. Tai sitten jo hyvin hapristuneet lehdet puussa tai pensaassa, täynnä reikiä – pitsimäisinä.
En tiedä miksi nuo näkymät ovat pysäyttäneet. Niissä vain on jotain, joka on saanut minut seisahtumaan. Siksi ne ovat merkityksellisiä. Kaikki, mikä saa meidät pysähtymään – on tässä ajassa hyvin terveellistä. Noissa kuvissa jokin koskettaa. Ne kätkevät minun mielenmaisemassani sisälleen salaisuuden.
Voi olla, että sanon liikaa sanoessani, että noissa mielen kuvissa on jotain pyhän kokemista. Pyhän kokeminen liittyy minun mielessäni vahvasti kokemukseen pysähtymisestä. Pyhän kokemisessa on kyse näkemisestä. Yhtäkkiä huomaat jotain – mikä aina on ollut läsnä.
Rakkaat kristityt – tänään on pyhäinpäivä. Pyhäinpäivään liittyy hieman samankaltaisia tuntoja: Pysähtymistä, hiljentämistä, ihmettelyä salaisuuden äärellä.
Pyhäinpäivänä moni katselee sekä taakse- että eteenpäin. Siksi pyhäinpäivä saa pohdiskelemaan elämää.
Mitä on elämä?
Elämän edessä minun oloni on usein sumuinen. Se on kuin tuo loppukesän tai alkavan syksyn merimaisema, joka pakottaa pysähtymään, laskemaan ankkurin ja odottamaan. Suin päin ei voi jatkaa matkaa – jos näkyvyys katoaa.
Elämä kätkee sisälleen salaisuuden. Siksi sen avaaminen on mahdotonta – salaisuus, jonka voisi avata – ei ole mikään salaisuus. Siksi selittelyt helposti tekevät tyhjäksi jonkin sellaisen, mihin sanat eivät riitä.
Elämä on pyhää.
Se on jotain sanomattoman arvokasta kaikessa hauraudessaan.
Tänään pyhäinpäivänä me olemme kuulleet katkelman Jeesuksen vuorisaarnasta. Tänään on meidän vuoromme kuunnella sitä, pysähtyä ehkä kovinkin tuttujen sanojen ääreen. Sanojen ääreen ihmettelemään – voisinko löytää jotain, mikä aina on ollut näihin sanoihin kätkettynä – mutta jonka ohitse olen kulkenut.
Tämä aika pakottaa meidät juoksemaan. Muistan kuinka takavuosina vieraillessani Helsingissä ihmettelin, kuinka ihmiset ovat alkaneet juosta. Piti ehtiä vihreiden aikana kadun yli, seuraavaan ratikkaan – joita siis kulkee kolmen minuutin välein. Elämän vauhti on kiihtynyt. Levollisuuden tilalle on tullut kiire, tehokkuus.
Mitä kovempi vauhti, sen kapeampi on näkökenttä. Vauhdin pysähtyessä maisema avartuu. Siksi elämän koskettaessa sairauden tai kuoleman läheisyydessä – monien silmät aukeavat näkemään jotain elämän aarteesta. Arvot menevät uuteen järjestykseen.
Jeesuksen sanat vuorisaarnassa kutsuvat pysähtymään – näin siksi, että noita sanoja ei voi vauhdissa kuulla. Hän kääntää arvot päälaelleen.
Hengessään köyhät omistavat taivaan.
Murheelliset löytävät lohdutuksen.
Kärsivälliset perivät maan.
Oikeudenmukaisuutta janoavat ravitaan.
Armahtavat armahdetaan.
Puhdassydämiset näkevät kerran Jumalan.
Rauhantekijöitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.
Uskonsa tähden vainotut saavat palkkansa.
Jeesus onnittelee heitä, jotka kaikkein helpoimmin näyttävät elämässä jäävän toisten jalkoihin – tai näyttävät jäävän monella tavoin osattomiksi.
Valta ei voita. Rikkaus ei voita. Tehokkuus ei niitä mainetta. Vaan jokin sellainen meissä ihmisissä, joka on hyvin herkkää.
Rakkaat kristityt, Jumala on kätkenyt elämään salaisuuden.
En kuvittele tuntevani salaisuutta – mutta minulla on vahva usko siihen, että elämän salaisuudella ja yhteydellä – rakastavalla yhteydellä on jotain oleellista tekemistä elämän salaisuuden kanssa.
Yhteys elää siellä, missä ei olla täynnä omaa itseä. Yhteys elää siellä, missä sydän tahdotaan keskinäisellä anteeksiantamuksella pitää puhtaana, yhteys elää siellä, missä armahdetaan.
Syksyn kauniissa kuolleissa lehdissä – ja usvan harmaudessa on kätkössä elämän salaisuudessa. Haluaisimme nähdä, mutta emme näe. Raja pysyy kiinni – ja silti elämä jatkuu.