Rakkaat kristityt!
Hän on täällä tänään. Hän on Loviisassa. Hän on keskellämme.
Olisinko uskonut, jos olisin nähnyt? Olisinko uskonut, että edessäni on maailman Vapahtaja, Jumalan Poika, Herra, Pelastaja? Olisinko uskonut nähdessäni aikuisen miehen ratsastavan aasin varsan selässä? Näkyhän oli lähinnä naurettava. Ei ainakaan uskottava.
Hoosianna – ja ristiinnaulitse – huudot alkavat vuorotella Jerusalemin kaduilla. Ensin kiitellään – sitten kirotaan. Mielialat ja -piteet vaihtelevat.
Kuka hän on, joka saa mielet liikkeelle? Ihmiset ovat teiden varsilla levittelemässä vaatteita ja taittamassa palmun lehviä. Innostus on suurta. Innostuisinko mukana – vai jäisinkö varmuuden vuoksi kotiini omiin oloihini odottamaan, mitä tapahtuman pitää?
Noista tapahtumista on ehtinyt kulua aikaa melkein kaksituhatta vuotta. Emme puhu mistään sellaisesta, joka olisi eilen tapahtunut ja tänään uutinen ja huomenna unohdettu. Ei suinkaan – kun tänään kirkkoihin kokoonnutaan laulamaan tuttua hoosianna -hymniä – palataan johonkin kaksituhatta vuotta vanhaan. Yhä vielä – uudestaan ja uudestaan, vuosi toisensa jälkeen.
Ja yhä vielä hän saa mielet liikkeelle. Toiset uskovat – toiset eivät. Toiset ihastuvat – toiset vihastuvat. Merkillinen mies.
Yhä vielä on heitä, jotka kokevat, että elämä on saanut uuden sisällön, uuden suunnan – niin tai oikeastaan alkanut kokonaan uudelleen – tämän Jeesuksen tähden. Maailma on auennut uudella tavalla. Maailma ei olekaan suljettu oman mielen ja omien toiveiden maailma – vaan maailma on auki. Tämä on ihmeellinen todellisuus, jossa kaikille on tilaa.
Niin – ja yhä on heitä, joita puhe Jeesuksesta panee vihaksi. Älä häiritse rauhaani, et sovi minun maailmaani, mielipiteisiini, näkemyksiini. Haluan ennemmin elää maailmassa, jossa rajat pysyvät rajoina ja portit laitetaan kiinni kaikilta, jotka tavalla tai toisella ovat vieraita.
Jeesus ratsastaa portista sisälle kaupunkiin. Ratsastaa tietäen, että hänen tulonsa herättää ristiriidan.
Kun ajattelen kristillisen uskon ydintä – on kyse jostain muusta kuin vain mielipiteistä. Kun mietin uskon ydintä en ole ottamassa kantaa ensisijaisesti opetuksiin ja puheisiin. Niilläkin on paikkansa. Ennen muuta joudun saman asetelman eteen kuin kerran ihmiset Jerusalemin kaduilla. Kuka hän on? Mikä on minun suhteeni tähän henkilöön: Jeesus Nasaretilaiseen. Niin kuin hekin kauan sitten – olen kuullut paljon siitä, mitä hän opetti ja mitä hän teki.
Päivän evankeliumissa Jeesus lähtee Betaniasta liikkeelle. Betaniassa hänet tunnettiin siitä, että hän herätti Lasaruksen kuolleista. Maria ja Martta olivat pitäneet häntä vieraanaan. Sana oli kiirinyt tuolta lähikylästä kaupunkiin. Hämmennystä ja ihmetystä. Onko totta se, mitä kerrottiin? Sitähän mekin kyselemme. Onko totta? Onko näin?
Jos Jeesus ei ole se, joka hän sanoi olevansa – joksi hänen seuraajansa hänet uskoivat, niin mitä sitten? Maailma on suljettu, on vain meidän ajatuksemme, meidän uskomuksemme, meidän toiveemme ja tietomme – eikä sitten muuta. Ymmärrän, minkä ymmärrän – suurinta osaa todellisuudesta en ymmärrä ollenkaan.
Jos hän on Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, Herra, luvattu ja odotettu – niin mitä sitten? Maailma on toinen. Taivas on auki, taivas ei ole tyhjä. Silloin olemisen perustaksi avautuu ikuinen Rakkaus. Maailma ei ole kylmä – elämä sykkii kuin lämmin sydän. Emme ole sattuman oikkuja – jokainen sydämen lyönti muistuttaa siitä, että olen Jumalan rakastama. Hän on antanut elämän. Rakkaus on elämän pohjavire.
Kristus ratsastaa aasin varsalla kaupunkiin. Hän ei korota itseään. Hän ei käske. Hän ei määräile. Hän rakastaa seuraansa. Vakuuttaa armahdusta. Parantaa. Kutsuu tarttumaan elämään kiinni. Uuden alku on käsillä. Portit ovat auki – auki kaikille.
Hän on täällä tänään. Hän on Loviisassa. Hän on keskellämme.