Odottaminen voi tuntua hyvin erilaiselta eri tilanteissa.
Jos kotona on sovittu, että sitten kun äiti ja isä ovat tulleet kotiin, lähdetään käymään jossakin mukavassa paikassa: mummolassa tai serkkujen luona tai vaikkapa huvipuistossa, lähtöä odottaa malttamattomana. Tuntuu, että aika mataa. Missä se isä oikein viipyy. Miksei se jo tule. Malttamaton odottaja on silloin täynnä intoa: pian päästään lähtemään. Voi sitä joskus olla vähän kärsimätönkin. Ei millään jaksaisi odottaa.
Joskus me papit voimme olla aika pitkäpuheisia. Silloinkin kuulija saattaa odottaa kärsimättömänä. Eikö se jo pääse siihen aamenen? Eikö se osaa lopettaa? Ajatus karkaa omille teilleen.
Joskus odotus on, ei vain kärsimätöntä, vaan tuskallista. Jos joku läheinen jossakin matkoilla, eikä hänestä ole vähään aikaan kuulunut mitään, odottaa huolissaan. Ei kai hänelle ole sattunut jotakin? Miksi hän ei soita? Miksi hän ei vastaa kännykkäänsä? Mieli on levoton. Onko hän joutunut autokolariin tai saanut sairaskohtauksen? Puhelimen soittoa odottaa. Ja samalla pelkää, että jos se soi ja soittajalla onkin huonoja uutisia.
Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Erityisen pitkältä se varmaan tuntuu vaikka silloin, kun on päivystyspolilla sairaana odottamassa omaa vuoroaan lääkäriin. Tai silloin odotus voi tuntua tuskallisen pitkältä, kun odottaa tuloksia lääkärin tutkimuksista ja pelkää pahinta. Ei kai se vain ole syöpää? Ja kun sitten lääkäri soittaa ja kertoo tutkimuksen tulokset, kädet ihan hikoavat. Pitää istua alas odottamaan vastausta.
Toisinaan taas tuntuu, että aika juoksee. Kun on leikit kesken ja pitäisi jo lähteä kotiin. Silloin odottaa, että kellot pysähtyisivät ja saisi olla kaverin luona vielä vähän aikaa.
Entäs silloin, kun on tehnyt jotain väärää, josta ennemmin tai myöhemmin jää kiinni. Silloinkin haluaisi pysäyttää kellon. Oikeastaan haluaisi palata ajassa taaksepäin ja tehdä tehdyn tekemättömäksi. Silloin odottaa kauhun vallassa. Mikä on rangaistus? Miten tästä selvitään?
Se, miltä ajan kuluminen tuntuu, riippuu kovasti tilanteesta. Sanotaanhan, että minuutti hammaslääkärin tuolissa tuntuu ikuisuudelta, mutta ikuisuus sydänystävän kanssa tuntuu minuutilta.
Odottaa voi hyvin monenlaisia asioita. Pieni lapsi voi odottaa, että kasvaisi pian niin isoksi, että pääsisi kouluun. Koulunsa päättänyt odottaa, että saisi opiskelupaikan. Joku odottaa työpaikkaa, joku palkankorotusta, joku eläkkeelle pääsemistä. Nuoripari odottaa ensimmäistä lastaan. Isovanhemmat odottavat lapsenlapsiaan käymään. Sairas odottaa paranemista.
Me jokainen taidamme odottaa sitä, että joku huomaisi minut, joku välittäisi minusta, ottaisi minut todesta. Me jokainen taidamme odottaa sitä, että joku antaisi minulle aikaansa, olisi minua varten, rakastaisi minua.
Täällä kirkossa on helppo sanoa, että Jumala huomaa jokaisen meistä, välittää jokaisesta, ottaa jokaisen todesta. Täällä kirkossa on helppo sanoa, että Jumalalla on aikaa meille jokaiselle, Jumala on minua ja sinua varten, Jumala rakastaa meitä jokaista. Mutta entä sitten, kun on lähdetty pois kirkosta, arkeen? Onko Jumala sielläkin?
Raamatussa on lupaus, että Jumala on omiensa kanssa kaikki päivät maailman loppuun asti. Siihen me jokainen saamme luottaa. Mutta siellä arjen keskellä siihen on joskus vaikea uskoa. Siksi me tarvitsemme toinen toistamme.
Huomaatko? Kun sinä toivot, että joku huomaisi minut, joku välittäisi minusta, ottaisi minut todesta, joku antaisi minulle aikaansa, olisi minua varten, rakastaisi minua – ihan samalla tavalla toisetkin ajattelevat. Sinä voit olla jollekin toiselle se, joka välittää, ottaa todesta, antaa aikaa, on tuota toista varten ja rakastaa häntä. Ja yhtäkkiä huomaat, että kun annat toiselle aikaasi ja huomaat hänet, saat itsekin toisen aikaa ja huomiota. Kun osoitat rakkautta, on mahdollista, että saat myös vastarakkautta. Hyvällä on sellainen taipumus, että se leviää.
Olen puhunut tänään paljon odottamisesta. Näin siksi, että tämä nyt alkanut adventin aika on myös odottamisen aikaa. Adventin aikana me odotamme joulun tuloa, Jeesuksen syntymäjuhlaa.
Hetki sitten me kuulimme Raamatun kertomuksen siitä, miten Jeesus tuli aasilla ratsastaen Jerusalemiin. Silloin, noin 2000 vuotta sitten, ihmiset odottivat Jumalan lupaamaa pelastajaa. He ajattelivat, että he saavat uuden hallitsijan, joka karkottaa maasta vieraan vallan edustajat ja antaa kansalle vapauden, itsenäisyyden.
Kun Jeesus ratsasti aasilla pääkaupunkiin, Jerusalemiin, ihmiset ottivat hänet innoissaan vastaan. He levittivät vaatteitaan ja palmuoksia tielle, heiluttelivat palmuoksia ja tervehtivät Jeesusta hoosianna -huudoin. He tervehtivät Jeesusta niin kuin kaupunkiin tulevaa kuningasta.
Jeesus oli kuitenkin erilainen kuningas kuin mitä ihmiset odottivat. Hän ei tullutkaan maalliseksi kuninkaaksi. Hän tuli sydänten kuninkaaksi. Hän tuli tuomaan Jumalan rakkauden meidän ulottuvillemme. Hän tuli osoittamaan meille, että Jumala on rakkaus. Hän tuli osoittamaan meille, että Jumala on omiensa kanssa.
Kun me nyt olemme kääntäneet katseen tulossa olevaan jouluun, niin voisimmeko jokainen luvata yhden asian. Voisimmeko luvata, ettemme odottaisi niin paljon sitä, mitä minä voin saada. Ajattelisimme ennemminkin, mitä minä voin toisille antaa. Jumala on antanut meille jo kaikkein tärkeimmän joululahjan. Hän tuli itse ihmiseksi meidän joukkoomme. Jeesuksena hän on meidän veljemme ja auttajamme.