Rakkaat kristityt!
Me elämme ajassa, jossa kaikki kipu ja kärsimys halutaan poistaa. Kipu ja kärsimys ei ole kadonnut maailmasta minnekään – mutta se halutaan pois silmien edestä. Se suostutaan näkemään vain kaukaa – ja mielellään ruudun välityksellä.
Itsenäisyyspäivän uutisoinnissa kauniiden pukujen ohella uutisoitiin ruokajonoista Helsingissä. Uutiset kertoivat Imatran murhenäytelmästä, joka johti kolmen ihmisen kuolemaan. Viestit pommituksista Syyriassa alkavat jo turruttaa yhä useamman mielen. Monet turvapaikanhakijat pelkäävät Suomessa joutuvansa palaamaan sen uhan keskelle, josta ovat lähteneet. Joka päivä hälytysajoneuvot lähtevät liikkeelle, koska jossain on hätä.
Hyvinvointi on hyvä asia – siihen vain kätkeytyy vaara. Se tekee sokeaksi näkemään ympärillä olevan kärsimyksen, hädän ja tuskan, josta moni tuhoa tuottava paha nousee. Suhteellisuuden taju katoaa.
Jos Johannes kastaja olisi keskellämme – ketä hän osoittaisi sormellaan? Ketä hän kehottaisi tänään katsomaan? Kehottaisiko hän katsomaan kärsivää lasta Aleppon pommitusten keskellä – tai Haitin maanjäristyksien keskellä.
Äiti Teresa on sanonut näin: ”Kipu ja kärsimys ovat tulleet elämääsi, mutta muista, että kipu, suru ja kärsimys ovat Jeesuksen suudelmia – ne ovat merkki siitä, että olet niin lähellä Häntä, että hän voi suudella sinua.”
Kun toisen ihmisen kärsimys alkaa koskettaa, silloin on tapahtumassa jotain merkittävää. Kristus on lähellä.
Adventtiaika muistuttaa Kristuksen tulemisesta.
Kolmannen adventtisunnuntain teemana on ”Tehkää tie Kuninkaalle”. Helposti voisi ajatella, että päivän keskushenkilö on Johannes Kastaja. Niin ei kuitenkaan ole. Eräässä päivän tekstissä Johannes toteaa:
”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Johannes osoittaa Jeesusta ja kehottaa: ”Katso, katso, katso…”
Matthias Grünewaldin kuuluisa teos, jossa Johanneksen suuri etusormi osoittaa ristillä olevaa Kristusta on usein saarnan aiheena kolmantena adventtisunnuntaina. Päivän teksti ei kuitenkaan kuvaa näkymää Golgatalla – olemme vasta Kristuksen julkisen toiminnan alussa. Eikä osoittava sormi ole oleellista. Sormi on harvoin kiinnostuksen kohde – oleellista on se, mitä se osoittaa.
Jumalan Karitsa. Katso – Jumalan syntipukki, hän joka muiden puolesta ottaa kuorman kannettavakseen. Siitä on kysymys – Johannes kuvaa Kristuksen kutsumusta. Hän ottaa kärsimyksen kannettavakseen. Matka on alkanut. Taakka on alkanut kasvaa. Kohtaamisia on monenlaisia: halvaantuneita, riivattuja, sokeita, kuuroja, aviorikoksesta kiinni otettuja, kuolleita, kuoleman surua kantavia, vallan sokaisemia, pettureita, yhteisön ulkopuolelle sysättyjä spitaalisia… Jeesus ottaa kannettavakseen inhimillistä hätää sen kaikissa muodoissaan. Hän katsoo silmiin. Hän pysähtyy kysymään kuulumisia. Uudelleen ja uudelleen ja yhä vielä uudelleen… Matka on alkanut. Taakka on alkanut kasvaa.
Joka sunnuntai me laulamme täällä Loviisan kirkossa: ”Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin.” Joka sunnuntai me haluamme muistaa, että meidän Vapahtajamme on taakkojen kantaja. Hän kantaa harteillaan ihmiskunnan pahuutta lopulta sovittaen sen ristinkuolemassa Jumalan kanssa.
Haluan palata saarnan alkuun. Kristus kärsii yhä vielä. ”Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Kun katsot kärsimystä tämän päivän maailmassa – näet Kristuksen kärsimyksen. Sen kasvot ovat toisenlaiset – mutta yhä on kyse siitä. Jumala kärsii.
Kun katsot kuvia sodan kauhun keskeltä – Kristus kantaa maailman pahuutta harteillaan. Kun kohtaat sodan kauhuja paenneen – muista: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.”
”Tehkää tie Kuninkaalle”. Älä sulje silmiäsi. Toinen kantaa ihmiskunnan pahuutta harteillaan. Avaa mielesi, sydämesi ja annan hädän muuttua rukoukseksi. ”Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin. Armahda meitä.”