20. sunnuntai helluntaista, Joh. 9:24–38, Seppo Apajalahti

Seppo Apajalahti
Loviisa

Rakkaat kristityt!

Muistan jostain nuoruudestani hengellisen laulun, jonka sanat kuuluivat hieman tähän tapaan: ”Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies? Lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties?” Laulussa kehotettiin siis arvioimaan omaa sieluntilaa – omaa uskoa. Mitä vastaisit tänään – jos tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata.

Aivan tuossa muodossa kysymystä ei näinä päivinä Suomessa esitetä – mutta esitetään kuitenkin. Oletko kristitty? Jos olet, niin osoita se. Tällaisen kysymyksen nimittäin esittää maahanmuuttoviraston virkailijat niille turvapaikanhakijoille, jotka ovat ilmoittaneet olevansa kristittyjä.

En halua arvostella kyseisen viraston työntekijöitä – mutta olen hyvin tietoinen siitä, että kysymys on äärimmäisen vaikea ja hankala. Jos minun pitäisi vakuuttaa teidät uskoni oikeellisuudesta – tai sinun pitäisi vakuuttaa minut uskosi oikeellisuudesta – niin ei se ihan yksinkertaista olisi. En edes tietäisi mistä puhua. Kaste on kristityn tuntomerkki – sen toki voin mainita. Mutta miten vakuuttaisin kenellekään uskovani oikein?

Vuosien varrella olen kohdannut kysymyksen monesti. Joskus se on tullut eteen yleisenä toteamuksena leipäpapeista – useammin kuitenkin kysymyksenä, jonka olen itse asettanut itselleni. On uskoni totta? Voinko tietää sen jostakin?

Usko ei vain kuulu asioihin, joilla osaisin kehuskella. Se ei tunnun mitenkään asettuvan mitattavaksi. En voi – enkä oikeastaan haluakkaan – vakuuttaa edes itseäni uskoni oikeellisuudesta. Usko ei vain suostu tarkasteltavaksi.

Minulle on uskon esikuvana jo vuosia ollut isä, joka toi poikansa Jeesuksen parannettavaksi ja sanoi: ”Jos sinä jotain voit, niin auta…” ja Jeesus vastasi tähän tapaan: ”Jos voit… kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Johon taas isä: ”Minä uskon – auta minun epäuskoani.” Usko ja epäily kulkevat aina käsikädessä. Onkohan tämä oikeaa uskoa??

Päivän evankeliumissa näkönsä saanut mies joutui tentattavaksi. Hänen uskonsa joutui fariseusten tenttiin.

Mutta hän tiesi jotain – hän tiesi, että jotain on oikeasti tapahtunut. Ennen en nähnyt – nyt näen. Mies ei oikein tuntunut edes tietävän, kuka oli tuo, joka hänet oli parantanut. Hän vain tiesi, että jotain oli muuttunut. Hän oli alkanut nähdä.

Katkelman loppupuolella hän tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen parantajakseen ja pelastajakseen.

Usko avaa edelleen silmiä. Voi olla, että sokea jää sokeaksi – mutta silti usko avaa näkemään jotain uutta. Usko avaa todellisuuden Jumalan maailmana. Elämä on enemmän. Elämällä on perusta. Elämän katoavaisuuden keskelle syntyy toivo. Yhä usko lisää kykyä nähdä.

Tänään tulit kirkkoon. Tuskin vain tavan vuoksi. Kirkko on pyhän kohtaamisen paikka. Aika ajoin täällä voi kokea tulevansa kosketetuksi. Se hetki voi olla astuessasi sisään kirkkoon, sen hetken voi tuoda joku kuulemasi sana. Tai se hetki saattaa olla se, kun otat vastaan ehtoollisen. Tässä on läsnä jokin toinenkin todellisuus kuin vain se, minkä me näemme. Usko avaa näkemään muuta.

Onko uskoni oikeaa? Mistä tiedän uskovani ihan oikeasti? Vaikea juttu – lohdutukseksi voin kuitenkin sanoa, että meitä ei ole kutsuttu uskomaan omaan uskoomme. Minulta ainakin puuttuu se mittari, jolla mittaisin omaa tai toisten uskoa. Ainoa tärkeä asia, johon uudelleen ja uudelleen haluan tarttua, on tämä: Tiedän, että meillä on hyvä Vapahtaja. Tiedän hänen rakkautensa kantavan. Uskon hänen anteeksiantamuksensa riittävän. Uskon hänen lupauksensa pelastavan. Omaa uskoani sen sijaan en osaa mitata – luotan vain lupaukseen, että hänen luokseen pyrkivää ei heitetä pois.

Kun katson teitä – rakkaat ystävät – voin toki nähdä uskon ihmeen. Sen voi nähdä vain hedelmistä ja seurauksista. Siellä, missä rakkaus tulee todeksi, siellä usko on totta.