1. sunnuntai loppiaisesta, Luuk. 3: 15–18, 21–22, Seppo Apajalahti

Seppo Apajalahti
Loviisa

Rakkaat kristityt!

Viime keskiviikkona pidin täällä kirkossa – niin kuin monena muunakin keskiviikkona – arki-illan varttikirkon. Varttikirkossa olemme viime kuukausien aikana käyneet lävitse ensimmäistä Korinttilaiskirjettä. Nyt oli vuorossa 13. luku. Tuon luvun loppupuolella oli hyvin mielenkiintoinen lause: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. ”

Tunnistan itseni oikein hyvin tuosta Raamatun lauseesta. Tarkoitan sillä nyt lähinnä sitä, että tiedän ajattelevani nyt kovin monesta asiasta eri tavalla kuin vaikkapa viisitoista vuotiaana, jolloin uskonasiat olivat erityisesti alkaneet rippikoulun myötä elää minun elämässäni. Tunnistan hyvin, että tuohon aikaan minun maailmani oli kovin mustavalkoinen. Oikean ja väärän raja oli selvä – ja sen myötä syyllisyys kalvoi mieltä varsin usein.

Uskonasiat olivat aivan selvät. Tuntui, että jokaiseen asiaan, jota nyt suinkin uskalsi ajatella, taisi olla aika selvät vastaukset. Ja tiedän, etten ole kokijana ollenkaan ainoa – vaan tuo tapa kokea asioita kuului tuohon elämänvaiheeseen. Kuulunee kaikille. Minulla se sai muotonsa hengellisissä kysymyksissä, toisilla sitten muunlaisessa elämänkatsomuksessa. Paavalikin toteaa asioiden kulkevan jotenkin niin. Lapsella on lapsen ajatukset, aikuisella aikuisen.

Me tarvitsemme elämämme kaikenlaisia vaiheita. Elämä on kasvamista ja muuttumista alusta loppuun. Ja sama lainalaisuus koskettaa myös hengellistä elämää. Uskon, että tunnistat sen.

Mutta on mielenkiintoista, että kun lähestyy tämän päivän Raamatun tekstejä – siis erityisesti tätä evankeliumin katkelmaa – niin syntyy ajatus, että tällainen muutos kätkeytyy jo Jumalan pelastussuunnitelmaan, pelastushistoriaan.

Päivän evankeliumi tuo eteemme erään tärkeän käännekohdan. Johannes Kastajan aika vaihtuu Jeesuksen aikaan. He edustavat eri aikaa, eri aikakautta.

Johannes on ensisijaisesti parannussaarnaaja. Hän kehotti ihmisiä kääntymään ja tekemään parannuksen. Ja kun he tekivät niin – Johannes kastoi heidät Jordan virrassa. Johanneksen kaste oli nimenomaan parannuksen tekemiseen liittyvä kaste – ei vielä kristillinen kaste. Sen kasteen Jeesus asetti vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Johannes oli viimeinen lain ja profeettojen ajan julistaja. Hänen julistukseensa kätkeytyi lupaus: Minun jälkeeni tulee minua suurempi, jonka kengännauhojakaan en ole arvollinen avaamaan.

Täällä Loviisan kirkossa monessa kohdin toistuva symboli on alaspäin laskeutuva kyyhkynen. Se näkyy alttarilla, se näkyy papin stoolassa ja messukasukassa. Tuo symbolin taustalla on luonnollisesti tapahtuma, josta päivän evankeliumi kertoo.

Kun Jeesus oli kastettu, aukeni taivas ja Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen kaltaisena. Taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Alkoi uusi aika.

Kyyhkynen esiintyy Raamatussa jo Vanhassa testamentissa. Tapaamme kyyhkysen Nooaa koskevassa kertomuksessa. Ehkä muistat tuon kertomuksen. Sen loppuosahan oli ensimmäisenä lukukappaleena tänään. Oli siis kyse vedenpaisumuksesta. Kertomuksen loppupuolella Nooa lähettää kyyhkysen arkista. Lopulta kyyhkynen pala nokassaan tuore oksa. Siitä Nooa tietää, että vesi on alkanut laskeutua ja vedenpaisumus on ohi. Kyyhkynen tuo toivon.

Ei ole sattumaa, että uusi aika koittaa, kun Pyhä Henki kyyhkysen muodossa näkyvällä tavalla laskeutuu taivaasta Jeesuksen päälle ja jää siihen. Se on merkki toivosta. Se on merkki siitä, että lain ja profeettojen aika on päättynyt ja on alkanut armon aika.

Jeesuksen koko toiminta, Jeesuksen kärsimys ja kuolema, Jeesuksen ylösnousemus – toi tullessaan armon ajan tähän maailmaan ja antoi meille toivon. Ei enää silmä silmästä eikä hammas hampaasta – ei kostonkierrettä, vaan armahdusta. Syntiset ja syylliset, hyljeksityt ja pois potkitut kutsutaan samaan pöytään.

Palaan saarnani alkuun.

On merkillistä, että usein me itse kukin – minä ainakin – käymme ikään kuin omassa elämässämme läpi tämän taitekohdan. Vain elämän myötä armo ja armollisuus löytyvät. Elämä löytää uusia sävyjä. Löytyy se ihmeellinen asia, että lopulta kaikki on lahjaa. Lahjaa, joka annettiin meille jo ennen kuin ymmärsimme edes sitä pyytää. Kasteessa.

Tämän armon vahvistuksen me saamme uudelleen käydessämme yhdessä viettämään Herran pyhää ehtoollista.