7. sunnuntai helluntaista, Ef. 2: 8-9, Esko Väyrynen

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Armon tila
Kolmas rukouspäivä on uskonpuhdistuksen päivä. Tämän vuoksi olen tutkinut Lutherin kijoitusta hyvistä töistä. Meille uskovaisille on hyvin lähellä kilvoitus hyvistä töistä, itsensä hyväksyminen, hyväksytyksi tulo. Monta kertaa tuntuu, että me unohdamme uskon kilvoituksen. Luther sanoo meidän hyvistä töistä: ”Ei hopeassa, ei kullassa, ei jalokivissä eikä missään muissakaan arvoesineissä ole niin paljon vieraita aineksia ja kuonaa kuin hyvissä teoissa, joiden sentään tulisi olla kauttaaltaan sulaa hyvyyttä”, Lutherin munkin kilvoitus. Laki vaatii toisenlaista.
Inhimillisesti ajatellen meistä varmasti jokainen tekee jotakin hyvää ja arvokasta. Niin huonoa ihmistä ei liene, joka ei jollakin tavalla pystyisi olemaan hyödyksi tai avuksi. Mutta pelastuksen, iankaikkisen elämän kannalta meidän tekomme, kaikkein parhaimmatkaan eivät ole kelvollisia. Paavali sanoo tämän päivän tekstissä: armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette tekojen kautta. Me voisimme ikäänkuin kääntää tämän asian ylösalaisin ja rohkaista huonouden tunnossa kipuilevaa tai langennutta: katso, eiväät nuo ns. hyvätkään pelastu tekojen kautta, vaan armosta. Luther kirjoittaa: ”Korkein ja kaikkein jaloin teko on usko Kristukseen” ja viittaa Jeesuksen omaan sanaan Johanneksen mukaan: ”Se on Jumalan teko, että uskotte häneen, jonka Jumala on lhettänyt” (Jh.6:28).
Mutta me tiedämme sen, että herätyksen armon saanut eli synnin tuntoon tullut kipuilee jatkuvasti sen kanssa, että häneltä puuttuukin juuri se usko luottaa Jumalan armoon. Häntä ahdistaa juuri kaikkein kipeimmin epävarmuus siitä, että kuuluuko armo hänellekin, vaikka hänen usko on näin heikko. Tämä lienee tuttu tunto kaikille uskonkilvoitusta yrittäneille.
Jokin aika sitten tapasin sairaalassa korkeassa iässä olevan vanhuksen. Hän valitti sitä, että hän nuorempana sairastaessaan tunsi olevansa lähellä Kristusta. Mutta hän on sen tunnun nyt kadottanut. Lapsuudesta minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että vanhat kilvoittelijat puhuivat armon tilasta. Ymmärsin heidän tarkoittavan sillä sitä uskon rohkeutta, että Pyhä Henki on valaissut ja vahvistanut niin, että jaksaa uskoa olevansa Jumalalle otollinen syntisyydestä huolimatta. Mainitsemani vanhuksen sairasvuoteen vierellä minulle tuli mieleen, että hän ilmeisesti pelkää kadottaneensa armon tilan.
Me voimme itse kukin ryhtyä mielessämme tutkistelemaan itseämme, olemmeko armon tilassa. Jos meille ihmisten arvostelu ei merkitse mitään, niin silloin me emme tavoittele ansioita, vaan turvaamme Jumalan armoon huonouden tunnon ahdistaminakin, niin olemme armon tilassa. Mutta jos meille on hyvin tärkeätä, mitä toiset meistä sanovat, tai itse herkästi arvostelemme lähimmäisiämme heidän huonosta vaelluksestaan tai tekopyhyydestään ja hätäilemme heidän jumalattomuuttaan, niin aivan ilmeisesti olemme kadottaneet armon tilan.
Meille lasten vanhemmille, isille ja äideille, lienee tuttua huoli lastemme Jumala-suhteesta. Toki meidän vastuullamme on lastemme kristillinen kasvatus. Jumala on lasten kasvatuksessa uskonut tehtäväksemme uusien jäsenten kasvattamisen Jumalan valtakuntaan. Mutta jos meidän esirukoukset lastemme ja nuortemme puolesta ovat muuttuneet yleiseksi valitteluksi nuorten tavoista yleensä, niin että olemme unohtaneet omat syntimme, silloin olemme kadottaneet armon tilan. Silloin on hyvin lähellä se vaara, että kuvittelemme itse saavamme lapsissamme herätetyksi oikean Jumalan pelon ja olemme unohtaneet, että Herran pelko on Herran omaa työtä. Silloin Pyhä Henki on aloittanut työnsä meissä tai lapsissamme, kun me huomaamme olevamme syntisiä Jumalan edessä.
Jos vielä saan vedota Lutheriin, niin hän sanoo: ”Meidän täytyy pelätä tekojen vuoksi, mutta olla hyvässä turvassa Jumalan armon takia”. Kolmannen uskonkappaleen selityksessä Luther vielä rohkaisee: Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä, vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa.” Tuskin me paljon erehdymme, jos toteamme, että vanhat kilvoittelijat kutsuivat lyhyesti armon tilaksi sitä Jumalan Pyhän Hengen työtä ja vaivannäköä, jolla Hän oli varjellut heidät uskossa Jumalan armoon ja estänyt heidät vajoamasta oman syntiviheliäisyyden tarkkailuun ja sitä kautta epäuskon suureen syntiin.
Jos me saisimme sellaisen armon valon ja voiman, että meissä heräisi huoli omasta säilymisestämme armon tilassa, niin silloin Kristus olisi päässyt meidän sydämeemme. Jo psalmilaulaja oli kokenut: ”Herra mielistyy niihin, jotka häntä pelkäävät, jotka panevat toivonsa hänen armoonsa.” (Ps. 147:11)
Tämän päivän tekstin valossa ei ole iankaikkisuuden kannalta vaarallista, jos me pelkäämme Herran tuomiota syntiemme tähden, koska hän itse on lunastanut meidät vapaiksi synnistä ainoan Poikansa pyhällä, kalliilla verellä ja viattomalla kärsimisellä ja kuolemalla. Tämän hän on tehnyt sitä varten, koska me olemme hänen kättensä tekoa. Jumala on meidät luonut. Luoja itse on myös lunastanut luotunsa, jotka ovat langenneet synnin orjuuteen. Pelastuksen asiassa me olemme kaikki saman arvoisia. Saamme iankaikisen elämän armosta, Jumalalta lahjaksi. Paavali kirjoittaa tästä galatalaisille: Me olemme kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa ja silloin ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista (Gal. 3: 26, 28).
Jumalan työtä, Pyhän Hengen vaikutusta on, että meissä herää synnintunto ja huoli iankaikkisesta elämästä. Mutta jos meitä vaivaa uskon heikkouden tunto, uskon puute tai peräti epäusko, niin sekin on Jumalan sallimaa. Me joudumme silloin panemaan harjoitukseen Jeesuksen itsensä opettaman rukouksen: älä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Koska usko on Jumalan lahja, niin myös heikko usko, epäilyä ja kyselyä tuottava usko on Jumalan lahja. Saamme opetella siihen tyytymään. Jumala ei anna meille suurempaa kuormaa kuin minkä jaksamme kantaa. Jumala ei anna suurempaa uskoakaan kuin minkä jaksamme kestää unohtamatta, että se on Jumalan lahja. Saamme perustellusti ajatella mielessämme, että jos saisin niin suuren uskon, että minulla ei olisi epäilyksiä ja synnin tuntoa päivittäin, niin minä unohtaisin Jumalan ja kuvittelisin olevani väkevä uskon sankari omasta voimastani tai järjestäni. Jumala yksin on meidän apumme ja väkevyytemme. Hän lahjoittaa meille sen uskon, mikä on meille hyväksi. Siinä armon tilassa, ystävät, pyydetään saada olla.