5. paastonajan sunnuntai, Jh. 8: 42 – 51, Esko Väyrynen

Toissa päivänä, siis perjantaina tuli 58 vuotta siitä, kun Suomi suruliputti sodan päättymistä. Raskaita uhreja vaatinut talvisota oli päättynyt. Kansa koki rauhanehdot surullisen ankariksi. Vaikka maa oli pystynyt torjumaan vihollisen valloitusaikeet, niin se kuitenkin vaati alueluovutuksia.
Runsaat kaksikymmentä vuotta aiemmin maan julistautuessa itsenäiseksi vapaussota leimahti samalla kansalais – tai veljessodaki. Talvisotaa on sanottu toiseksi vapaussodaksi. Sen merkitys vapauden säilyttämisen ohella oli eri leireihin jakautuneen kansan yhdistäminen. Virkamies, työmies ja talonpoika olivat samalla puolella rintamaa hyökkääjää torjumassa. Tosin vasta tällä vuosikymmenellä on silloisen vihollisen puolelta myönnetty sota heidän aloittamakseen. Oli siis vuosikymmeniä väitetty se suomalaisten aloittamaksi.
Olen pienen ikäni pohtinut sitä, mikä voima sai pienen kansakunnan puolustautumaan ylivoimaista hyökkääjää vastaan. Jo Väinö Linnan ”Tuntematon” pohtii sitä ongelmaa. Suomalainen vastaa kymmentä ryssää, mutta entäs sitten, kun tulee se yhdestoista. Historia on paljastanut, että tuli vielä kahdeskymmeneskin. Siis yli 20 – kertainen hyökkääjä oli torjuttava. Mistä tuli se voima ja rohkeus?
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kulemaa.” Usko Kristukseen vie iankaikkiseen elämään. Sodan aikana oli tunnuksena: koti, uskonto ja isänmaa. Arkistojen avautuminen historian tutkijoille paljastaa sen kammottavan tosiasian, kuinka kokonaisvaltaisesti ateistinen valtio pyrki kieltämään kidutuksin ja murhin kansalaisten Jumala-uskon. Ylivoimaisen vihollisen torjujillla oli käytännön tasolle, taisteluhautojen tulimereen asti, kirkastunut Jeesuksen opettaman rukouksen sanat: meillä on taivaassa Isä, jolla on valta ja voima toivottomaltakin näyttävissä tilanteissa. JUmalaan uskova voi vastustaa ylivoimaistakin vihollista.
Kun Israelin kansa pakeni Egyptin faaraon orjuudesta, se tiedosti kansallisen olemassa olonsa. Kun puutteelisesti varustettu Suomen kenttäarmeija peräänantamattomalla sitkeydellä torjui ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen, se tuli tietoiseksi eri väestöryhmien kuulumisesta samaan kansaan.Tästä työstä, oikeammin uhreista, nykypolvi kiittää veteraanipolvea, isät ja isoisät tai äidit ja isoäidit. Te olette antamalla henkenne ja terveytenne alttiiksi vapauden puolesta samalla opettaneet lapsillenne ja lastenne lapsille oikeaa Jumalan pelkoa. Meillä on Herra, joka voi kuolemasta pelastaa.
Vapauden veli on oikeastaan pelastus. Sellainen kansa, joka tietää vapautensa veriuhrein lunastetuksi, sellainen kansa oppii myös vastaanottamaan Kristuksen meille tarjoaman pelastuksen. Meidän pelastuksemme on Kristuksen viattomalla verellä lunastettu iankaikkinen elämä.
Jeesuksen aikalaiset loukkautuivat Jeesuksen. Juutalaisille oli loukkaus Jeesuksen puhe, että he Jeesusta vainoamalla kieltävät Jumalan. Joka tunnustaa Jumalan kaikkivaltiuden, hän rakastaa Jeesusta. Tämä oli juutalaisille loukkaus.
Tämän päivän nuorisoa ei pelasta kadotuksesta isien usko kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Se on jokaisen sukupolven ja jokaisen henkilön omakohtaisesti löydettävä taistelussa pimeyden henkivaltoja vastaan. Joka kerta, kun yksityinenihminen kokee , että vaikutusvalta, raha tai kilpailijoiden ihailu ei tuo syvintä tyydytystä, onnea, silloin hän on joutunut kasvotusten kaikkivaltiaan Jumalan kanssa.
Apostoli Paavalitoteaa, että meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, Ef. 6: 12, siis ulkoista vihollista vastaan, vaan pimeyden henkivaltoja vastaan. Historia osoittaa, että ulkoa päin hyökkäävä vihollinen on sellainen uhka, joka yhdistää eripuraisen kansan yhteiseen vastarintaan. Silloin koetaan sellaista veljeyttä, että haavoittunutta tai kaatunutta ei jätetä vihollisen tallattavaksi. Mutta jos vihollinen on keskinäinen kateus tai henkilökohtainen etu, meidän on vaikea nähdä heikompiosainen tasavertaisena veljenä. Itsekkyydessä ja oman edun tavoitttelussa emme koe mitään väärää, jos viidesosa työikäisistä on vailla työtä. Tai joukkovoimaan vedoten olemme vaatimassa säännöllisesti vuosittain tulotason nousua ja samanaikaisesti kymmenesosa, siis pieni vähemmistö, joutuu koko ajan laskemaan työllä ansaittua toimeentuloaan. Kun me osoitamme siveellistä närkästystä syrjäytyneille, huumeisiin tai päihteisiin sortuneille, jotka näin pakenevat tarpeettomuutta ja turhautuneisuutta, olemme vain niiden juutalaisten veroisia, jotka syyttivät Jeesusta pimeyden ruhtinaan palvelijaksi.
Usko Jeesukseen panee meidät asettumaan syrjäytyneen tai elämässä epäonnistuneen rinnalle. Jumalan tunnustaminen kaikkivaltiaaksi ilmenee omista eduista tinkimisenä heikomman kanssavaeltajan hyväksi. Usko Jeesukseen on alituista, jokapäiväistä , kamppailua ja luopumista maailman tarjoamista mukavuuksista, osallistumista lähimmäisen kärsimykseen ja tuskaan.
Herra, auta meitä tunnustamaan kärsivän lähimmäisen tuskassa Kristus, joka meni kuoleman tuskaan, ettei yksikään, joka tunnustaa hänet Herraksi ja Vapahtajaksi, joutuisi pimeyden ruhtinaan valtaan.