6. sunnuntai pääsiäisestä, Jh. 17: 18 – 23, Esko Väyrynen

Esko Väyrynen
Kerava

”Yhden oienen kynttilän Jeesukselle sytytän” ja pyydän: Jeesus tule siunaamaan juhlamme.
”Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili” Mt. 12: 36. Pelkästään tuon Jeesuksen sanan perusteella saarna on totinen paikka. Lähtösaarna tuntuu kaksin verroin vakavammalta, koska ei voi enää myöhemmin selitellä heikkoa ilmaisuaan.
Lutherin selityksestä kolmanteen uskonkappaleeseen muistamme, että usko on Jumalan Pyhän Hengen työtä, jota hän tekee evankeliumin välityksellä. Sananpalvelija on vain välikappale, Kristuksen palvelija, jonka hän lähettää Isän antaman käskyn mukaan ihmisten keskelle eli maailmaan.
Kun katsomme tätä kynttilän liekkiä, niin huomaamme, että pieni puhallus riittää sammuttamaan liekin. Ymmärrän sanapalvelijan tehtäväksi suojella Kristuksen kirkkauden synnyttämää uskon liekkiä kilvoituksen polulla kamppailevassa kristityssä.
Uskonliekin suojaaminen on kaksisuuntaista. Myös seurakuntalaisen antama palaute on uskonliekin suojaamista. Ystävällinen sana työntekijöille tai tieto seurakuntalaisten esirukouksista työntekijöiden puolesta kantaa heitä ahdistuksen tai epäuskon hetkien yli. Siinä tulee inhimillisen elämän tasolle Kristuksen kirkkaus, jonka hän antaa seuraajilleen.
Myönteisen palautteen vastaanottaminen työtovereilta tai seurakuntalaisilta on minulle ollut vaikeasti opittava asia. Siinä on ollut tukena se tosiseikka, että vastaavasti seurakuntalaisten esirukouspyynnöt tulee ottaa vakavasti.
Toisen puolesta rukoillessamme toivomme hänelle hyvää. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo rukoilevansa häneen uskovien puolesta. Hän rukoilee meidän puolestamme sitä varten, että olisimme yhtä. Silloin me voimme rukoilla toistemme puolesta.
Pahan puhumisen tai lähimmäisen nimittelyn Jeesus rinnastaa peräti viidennen käskyn rikkomiseen: ”Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: Älä tapa! Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: Senkin hölmö, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: sinä hullu, on ansainnut helvetin tulen” Mt. 5: 21 . 22.
Esirukouksesta puhuttaessa helposti pakenemme osaamattomuuden suojaan ja näin kuvittelemme vapautuvamme esirukouksen tehtävästä. Kiinnitän uudelleen huomiota tähän kynttilään. Jos kallistellaan tätä kynttilää, niin huomaamme, että liekki on aina pystyssä, vaikka kynttilä horjuu. Tämä kertoo meille heikoille ja hitaille rukoilijoille, että rukous Jumalan kuuloon taidoistamme riippumatta.. Jo Mikael Agricola perustelee rukoilemista suomen kielellä sillä, että Jumala ymmärtää kaikkien mielen, siis pelkän ajatuksenkin. Paavali kirjoittaa roomalaisille samasta asiasta: ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää, mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.” Rm. 8: 26 – 27.
Likinäköisenä tiedän, että kirkon perältä tai sivuilta on vaikea nähdä tämän kynttilän tarkkaa muotoa. Seurakunnassamme on monien vuosien ajan annettu kastetulle tällainen kastekynttilä. Se on käteen jäävänä kertomassa Jeesuksen sanasta: ”Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” Jh. 8: 12. Kastetilaisuudessa jokainen toivoo pienokaisen elämään kaikkea hyvää. Seurakunnan mielestä, ja Jeesuksen sanomana tämän päivän evan keliumissa, kaikkein paras asia kastetulle on se, että hän oppisi tietämään, että kasteessa hänen päälleen on puettu Kristuksen pyhyys, Jumalan lapsen oikeus iankaikkiseen elämään. Meillä on rintaperillisen oikeus Jumalan valtakuntaan.
Kirkkaassa päivänvalossa tai valaistussa kirkossa tällainen pieni liekki ei näytä valaisevan, sitä on vaikea edes huomata. Kristuksen kirkkaudessa on jotakin samaa. Elämän onne ja myötäkäymisen hetkinä olemme herkästi itseriittoisia. Kuvittelemme tulevamme omillamme toimeen. Tai meille käy ylivoimaisessa tilanteessa niinkuin eräälle veteraanille. Hän kertoi lapsuudesta saakka lukeneensa aina iltarukouksen. Mutta siihen tuli katkos 1944. Hän pettyi Jumalaan. Kuinka voi rukoilla Jumalaa, joka sallii tulihelvetin ja hyökkäämisen aseveljiä vastaan!
Mutta Jumala ei unohtanut häntä, vaikka hän piti vuosikymmeniä kestäneen rukoustauon. Jumala ei jätä eikä hylkää meitä, vaikka me surun, kärsimysten ja epätoivon keskellä luulemme niin käyneen. Jumalan Poikakin tunsi ristillä olevansa Jumalan hylkäämä. Jeesuksen hylkäyskokemus tuli meidän syyllisyydestämme. Kristus kantoi meidän syntimme ristille syyttömänä. Kristus pyhitti meidät pyhällä, kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään. Ylösnousemisellaan Kristus mursi tuonelan salvat ja kukisti kuoleman kauhistavuuden. Raskaimmankin surun ja kipeimmänkin kaipauksen keskellä meillä on iankaikkisen elämän toivo: ”Me olemme taivaan kansalaisia” Fil. 3: 20.
Kristus asetti Pyhän Ehtoollisen vahvistamaan uskoamme kuulumisesta lunastettujen joukkoon. Samalla Kristuksen kirkkaus leviää epäuskon himmentämien seuraajien ylle. Ehtoollisessa Kirkkauden Herra itse ruokkii meitä pyhitystyönsä sinetiksi.
Me syntiset saamme kumartua Pyhän eteen vastaanottamaan syntien anteeksiannon leivässä ja viinissä. Näin me saamme uuden todistuksen Jumalan peruuttamattomasta isänrakkaudesta, jonka hän osoitti lähettämällä ainoan Poikansa, ”jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” Jh. 3: 16.