Saarna Pyhäinpäivän iltana vuoden vainajien muistotilaisuudessa: Matt. 5: 4 Autuaita murheelliset, he saavat lohdutuksen.
Kauniina syyspäivänä kurkiaura oli haikeana lähdössä etelää kohti. Suru soi äänessä, joka viestitti, että niin ihana maa on jätettävä, niin ihana yhteinen kesä on päättynyt. Kaihoisat kurjet Espoonlahden yllä yhtyivät toiseen kurkiauraan, ja raskas surusävel äänessä vaihtui: nyt yhteiseen päämäärään, uuteen kesään, uuteen toivoon, jota talvi ei tavoita!
Kurjet kertovat sen kurjan tilanteen, että meillä ei ole täällä pysyväistä sijaa. Kuolevaisuuden lain alla huokailemme. Olemme ajettu paratiisista ja kannamme syntiin langenneen ihmiskunnan rangaistusta: meidän on kuoltava. Tämä laki saa meidät murehtimaan kuoleman ja pahan valtaa maailmassa. Ihminen, maasta otettu, palaa maahan jälleen. Vaikka lääketiede on kuinka kehittynyt, edelleen ihmisten kuolleisuus on sata prosenttinen. Suremme sitä, että kaikki syntyneet kuolevatkin; mutta ei tämä yleinen tosiasia sureta, vaan se, että meille rakas läheinen on lähtenyt.
Tähän iltahetkeen kuulemme Vapahtajan autuaaksi julistuksen: Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Tuntuu aika vieraalta, että murheelliset julistetaan onnellisiksi. Tarkastelkaamme hieman tarkemmin, mitä tämä tarkoittaa. Murhe on tämän hetken vallitseva tilanne, lohdutus taas viittaa tulevaisuuteen. Murhe on se, mitä nyt koen, lohduttaminen taas on kieliopillisesti passiivimuoto, joka viittaa siihen, että Jumala toimii. Autuas on siis sellainen, joka joutuu nyt olemaan surullinen itsessään ja omassa elämässään ja tilanteessa. Autuus ei ole siinä tilassa. Sen tiedän itse liiankin hyvin. Autuus on siinä, että tässä tilanteessa tulen uskon ja toivon kautta avoimeksi sille, että ensi tilassa – vaikka huomenna tai ylihuomenna – Jumala toimii. Odotan sitä lohdutusta, jonka hän antaa. Hän lohduttaa niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin kuin aurassa kurki lohduttaa toista äänellään ja läsnäolollaan.
Tuore suru isäni kuoleman johdosta näyttää minulle suremista elämän kuolevaisuuden edessä. Viimeinen, mitä isästä näin, oli avoin hauta, johon hänet kätkimme, ja multa joka peitti hänen väsyneen ruumiinsa. Suren sitä, että elämä päättyy. Sydämessä oleva Vapahtaja kuiskaa, että oleminen jatkuu. Isä on siirtynyt toiseen tilaan. Maan multa ei armoa peitä. Kätkimme hänet maan poveen, kun aika jätti. Pyhä Henki lohduttaa, että lähtenyt ei ole enää sidottu aikaan ja paikkaan. Vaikka hän kuoli raskaaseen tautiin, hänellä ei ole enää sairautta ja heikkoutta, vaan kirkkautta kaikkien edesmenneiden autuudessa. Pyhä Henki osoittaa surun synkkyydessä valoa: Saan muista isän lempeät silmät, hänen ystävällisyyttään, kun tietoisuus viimeisestä totuudesta kirkasti hänen elämäänsä. Surun rinnalle nousee sydämessä kuiskiva kiitos hänestä, kiitos elämästä, joka oli täällä suotu, kiitos elämän lahjasta, joka jatkuu tallella siellä ja jatkuu täällä muistoissa ja minussa.
Tällä Espoonlahden alueella on paljon lapsia ja paljon päivähoitoa. Lapsi, joka on ollut päivän hoidossa, ja on leikkinyt innoissaan, illalla rientää häntä noutamaan tulleiden vanhempien syliin. Hän pääsee kotiin omien luo ja nukkumaan. Niin on myös ollut rakkaamme täällä hoidossa meidän luonamme, meidän hyvässä hoidossamme. Nyt tämä edesmennyt Jumalan lapsi on onnellinen taivaan kodissa Vapahtajan sylissä. Noutaja, joka tuli hakemaan rakkaamme pois, on rakas ja tuttu Vapahtaja, joka lupauksensa mukaan noutaa taivaan kotiin, elämän kotimaahan. Siellä rakkaamme saa olla kaikkien rakkaiden kanssa, kaikkien pyhien eli Jumalan omien parissa. Hän on tallella siellä, ja hän saa levätä.
Oppi-isämme Martti Luther selostaessaan vuorisaarnan lausetta Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen kehottaa surevia (Wochenpredigten über Matth. 57, 15301532, WA 32, 1, 299): ”Ne, jotka näin kärsivät, hankkikoot ja etsikööt iloa, missä voivat, etteivät surumielisyyteen hukkuisi. Sillä Kristuskin esittää nämä sanat ja lupaa lohdutusta, jotta he eivät kärsimisissään menettäisi rohkeuttansa eivätkä antaisi sydämensä ilon kokonaan tukehtua ja sammua, vaan tähän suruun sekoittaa lohdutusta ja virvoitusta, sillä jos ei heillä koskaan olisi mitään virvoitusta ja iloa, täytyisi heidän nääntyä ja uupua. Sen tähden ei pidä ainoastaan sallia, vaan myöskin käskeä ja kehottaa surullisia ihmisiä, mikäli voivat, välistä iloitsemaan, tahi ainakin lieventämään ja hieman unohtamaan suruansa. Kristus ei tahdo että täällä pitää olla pelkkää surua ja murhetta. Hän opettaa kristityillensä että, vaikka heidän pahasti käy ja heidän täytyy surra, he kuitenkin eivät joudu epätoivoon, ikään kuin Jumala ei tahtoisi olla heille armollinen. Ja tämä on lupaus, että se on Jumalalle otollista ja että Hän sanoo heitä autuaiksi, jonka lisäksi he täälläkin saavat lohdutusta ja siellä heidät kokonaan vapautetaan kaikista kärsimisistä.” Aamen.