Tuomiosunnuntai, Mt. 13: 47 – 50, Esko Väyrynen

Maailmanloppu yleensä koetaan pelottavana.
Se kai pohjautuu lapsuuden kokemuksiin. Kun itse olimme pieniä, niin me teimme joskus vastoin isän tai äidin neuvoja. Yleensä vanhempien neuvojen rikkomisesta seurasi piiskaa. Meitä ojennettiin kurittamalla. Rikkomukset kostettiin.
Omassatunnossamme tiedämme, että me olemme rikkoneet Jumalaa vastaan. Omatunto syyttää meitä. Kun pieninä onnistuimme viivyttelmään, niin että rikos pääsi vanhaksi, silloin kuritus oli lievempi. Joskus saattoi käydä niin, että päivien perästä ilmi tullut rikos katsottiin läpi sormien.
Jumalan tuomio, viimeinen tuomio, tuntuu tästä syystä tulevan liian äkkiä. Haluaisimme rikkomustemme vanhenevan. Raamatun mukaan meidän tekomme ja puheemme merkitään taivaalliseen kirjaan: ”Muistokirja kirjoitetaan hänen (Jumalan) edessänsä niiden hyväksi, jotka Herraa pelkäävät” Mal.3:16. ”Muista tämän tähden minua, Jumalani, äläkä pyyhi pois minun hurskaita tekojani” Neh.13:14.
Saattaa olla ahdistavaa joskus muistaa, että vaikka eroaisimme kirkosta, niin Jumalan valtakunnan nuotasta emme pääse. Viimeinen tuomio tulee kerran vastaan. Toisaalta sen pitäisi olla meille vapauttava ilosanoma. Rakkaat ystävät! Kukaan meistä ei ole niin huono tai syntinen, etteikö Jumala haluaisi vetää meidät Jumalan valtakuntaan, iankaikkiseen elämään. ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Kaste meille itsekullekin on tästä todistuksena. Meidän ansioitamme ei kysytä. Meiltä kysytään vain sydämen nöyryyttä.
Nuotanvedon, tuomiopäivän yllätyksellisyys ja samalla pelottavuus on siinä, että laatu on määräytynyt jo tässä ajassa. Hyviä ovat siinä erottelussa ne, jotka tässä ajassa ovat tunnustaneet oman mahdottomuutensa ja turvautuneet Kristuksen ansioon.
Me jokainen tiedämme omasta itsestämme, kuinka vaikeaa on tunnustaa oma syyllisyytensä. Jos me riitelemme, niin aina sen toinen aloittaa. Toinen suuttuu, en minä. Tai jos puhumme meille tutusta ongelmasta, niin me mieluummin selitämme sen olosuhteitten seuraukseksi: huono asunto, työttömyys, perhe. Harvoin jaksamme myöntää sen omaksi heikkoudeksi.
Tuomiopäivä ei ole kauhistava siksi, että Jumala olisi vihainen tai kostonhaluinen. Jumala on rakastava ja anteeksiantava. Tuomiopäivä on kauhistaa siksi, että meiltä kysytään: Mitä teit yhdelle vähimmistä? Mitä teit arkielämässä perheesi parissa? Mitä teit työpaikalla työtovereillesi? Sillä ei ole mitään merkitystä, miten arvokkaasti tai huomaavaisesti käyttäydyimme esimiesten tai johtajien seurassa. Meiltä kysytään, mitä me todella olemme juuri silloin, kun inhimillisesti ajatellen voisi kuvitella, että meille ei ole siitä mitään hyötyä. Kaikkein vähäisimpien huomioiminen voi tuomiopäivänä merkitä meille pääsyä iankaikkiseen elämään.
Vähäisimpien huomioimista me emme osaa ilman Vapahtajaa.