Laskiaissunnuntai, Joh. 12: 25-33, Hans-Christian Daniel

Hans-Christian Daniel
Espoonlahti

Suuri laiva oli joutunut myrskyyn ja merihätään. Ennätettiin lähettää hätäviesti. Auttakaa, me hukumme! Pelastusyksikkö vastaanotti sen. Partio lähetettiin uppoavan laivan luo. Poimittiin laivan miehistö helikopteriin turvaan. Yksi jäi. Hän oli pelastusoperaation aikana hyisessä meressä niin heikentynyt, ettei hän kyennyt enää tarttumaan kiinni siihen pelastusköyteen, joka ylhäältä laskettiin. Hänelle huudettiin että Tartu kiinni. Ei hän enää pystynyt. Silloin yksi pelastusmiehistä sitoi itsensä siihen köyteen ja laskeutui hukkuvan luokse. Hän otti miehen syliinsä ja näin nostettiin ylös turvaan. Heikko pelastettiin hukkumasta.

Tänään on laskiaissunnuntai. Sen aiheena on ”Jumalan rakkauden uhritie”. Jumalan rakkaus laskeutuu alas, kumartuu puoleemme ja uhrautuu meidän syntisten puolesta. Me olemme niitä, jotka eivät jaksa pitää kiinni pelastavasta Jumalan tahdosta ja Sanasta. Me olemme niitä heikkoja, joiden luo itse Jumala laskeutuu alas.

Jeesuksen sana tänään on kuin jarru, kuin seinä, joka pysäyttää meidät, kun tuudittaudumme siihen, että meillä menee hyvin. Jeesus sanoo: Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen (Joh. 12:25).

Jeesus ohjaa meitä tänään pieneen paikkaan: Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon hän minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani (Joh. 12: 26). Jeesus lupaa vielä enemmän, kun hän sanoo ehdottomasti eli ilman ehtoa kaikille: Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni (12:32). Sen takia Jeesus tuli maailmaan, että me pelastuisimme, hän tahtoo vetää meidät perille taivaallisen Isän kotiin. Jeesus osoittaa, että elämäni tässä maailmassa ja iankaikkinen elämä eivät ole jatkuvuussuhteessa toisiinsa, vaan ne sulkevat toisensa pois.

Kun Jeesus sanoo: Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen; mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän (12:25), hän esittää paradoksaalisen lauseen. Minun on siis ruvettava panemaan alttiiksi eli asettamaan käyttöön sitä kallisarvoista elämän lahjaa, jonka Jumala on antanut minulle jo äitini kohdussa. Jotta voin tehdä niin, minun on ruvettava vihamaan sitä, mitä päivittäin itse teen elämän lahjasta; sillä teen jatkuvasti syntiä, jota en tahdo ja jota vihaan. Oppi-isämme Martti Luther selittää tätä paradoksia ristin teologiasta käsin, kun hän sanoo Roomalaiskirjeen selityksessä laajasti (s. 238-239): >>Monet ajattelevat, että itsensä rakastaminen merkitsisi muka lähinnä itselleen tahtoa ja toivoa hyvää, mutta he eivät tiedä, mitä tämänlainen hyvä on; sen tähden he eivät myöskään tiedä, mitä rakastaminen on. Sillä se on samaa kuin itsensä vihaaminen, itsensä tuomitseminen, pahan toivottaminen itselleen, tuon Kristuksen sanan mukaisesti: ”Joka vihaa sieluansa tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään”(Joh. 12:25). … Rakkaus on Jumalan tahdossa, joka vihaa kaikkia syntiä ja, tuomitsee sitä … Meidän hyvämme on piilossa ja kätketty niin syvään, että se on verhottu vastakohdakseen. Niin meidän elämämme on kätketty kuolemaan, rakkaus itseämme kohtaan itsemme vihaamiseen, kunnia häpeään, pelastus perikatoon, valtakunta maanpakolaisuuteen, taivas helvettiin, viisaus mielettömyyteen, vanhurskaus syntiin, voima heikkouteen. Ja kerta kaikkiaan kaikki meidän myönteinen suhtautumisemme mihin tahansa hyvään sen saman kieltämiseen, jotta uskolla olisi sijaa Jumalassa, joka on kielteistä olemusta ja hyvyyttä ja viisautta ja vanhurskautta ja jota ei voida omistaa tai saavuttaa muuten kuin kieltämällä kaikki myönteisemme. … Niin myös ”meidän elämämme on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol. 3:3), s.o. kaiken sen kieltämiseen, mitä voidaan tuntea, omistaa ja ymmärtää. Siten ei meidän viisautemme eikä meidän vanhurskautemme ensinkään ilmene meille, vaan se on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Vain sen vastakohta tulee ilmi, nimittäin synti ja mielettömyys, tuon apostolin sanan mukaan: ”Joka teidän keskuudessanne on viisas, hän tulkoon tyhmäksi, jotta hänestä tulisi viisas”, s.o. että hän olisi viisas ja rikas Jumalassa, ei itsessään. … Sama koskee kaikkia muitakin hyvyyksiä. Katso, tämä on sitä hyvää, mitä meidän tulee itsellemme toivoa (s.o. kaikenlaista pahaa). Siten me näet olemme samankaltaisia kuin Jumala, joka ei hyväksy meissä mitään hyvää eikä salli tuntea; mutta juuri tämän johdosta me jo olemme hyviä, kun emme tunne mitään muuta kuin Jumalan hyvyydet ja oman pahuutemme. Sillä se, joka näin ajattelee Jumalan yhteydessä, hän on viisas ja hyvä. Hän näet tietää: Jumalan ulkopuolella ei ole mitään hyvää ja kaikki hyvä on Jumalassa