Takana on hyvin erilainen vuosi. Ajattelen, että juuri tänä vuonna nämä ensimmäisen joulun tapahtumat ovat erityisen lähellä meitä.
Väsyminen pitkästä matkasta, epävarmuus tulevasta ja pelko itselle vieraasta ajasta ja paikasta ovat nyt olleet läsnä elämässä. Mutta niin ne olivat ensimmäisenä joulunakin. Maria ja Joosef taivalsivat pitkän matkan Nasaretista Betlehemiin aasilla. He saivat yöpaikaksi kaikkein vaatimattomimman paikan eli hevostallin. Viimeisimmillään raskaana oleva Maria varmasti pelkäsi, että miten käy, jos lapsi syntyy sinne eläinten ja sotkun keskelle.
Niin… Väsymys. Epävarmuus. Pelko. Näitä tunteita on mahtunut kuluneeseen vuoteen. Ehkä siksi olemme nyt lähempänä näitä ensimmäisen joulun tapahtumia kuin koskaan aiemmin elämämme aikana.
Tänäkin jouluna muistamme, kuinka pieni lapsi syntyy vaatimattomiin, oikeastaan jopa vaikeisiinkin oloihin, eläinten, sotkun ja kaaoksen keskelle. Ja tämän lapsen varaan on koko ihmiskunnan kohtalo laskettu.
Tuo pieni lapsi on kuitenkin meidän ihmisten suurin ja kirkkain toivo. Jeesus on toivo isolla T:llä. Joulun sanoma on siis toivon sanomaa. Kaiken sotkun ja kaaoksen keskelle syntyy toivon valo. Ja tuo valo voittaa synkimmänkin pimeyden.
Pimeys siirtyy ja valon määrä kasvaa. Näin tulee käymään.
Joulun valo loistaa kirkkaana koronasta huolimatta. Joulun valoon me saamme luottaa ja siihen me nyt joulun kynnyksellä luomme katseemme. Sitä valoa ei mikään himmennä.
Tämän ajatuksen äärelle me saamme tänä jouluna jäädä.
Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.