23. sunnuntai helluntaista, Matt. 18: 15-22, Miikka Tarpeenniemi

Miikka Tarpeenniemi
Vaasan suomalainen seurakunta

Niin. Anteeksi antaminen. Siitähän tämän päivän teksti puhuu.

Katselin tuossa torstai-iltana Yökylässä Maria Veitola-ohjelmaa, jossa toimittaja Maria Veitola oli kylässä muusikko Tuure Kilpeläisen ja Manuela Boscon luona. Veitola haastatteli taiteilijapariskuntaa monista asioista, mutta yksi keskustelunpätkä jäi erityisesti mieleeni.

Maria ja Tuure puhuivat autoajelulla elämän suurimmista peloista. Ensin Tuure tuumasi, että ihmisten suurin pelko on varmaankin pelko kuolemasta. Siitä, että elämä loppuu ja jää kesken. Mutta siitäkään ei sitten tiedä loppujen lopuksi, että onko se niin kamalaa. Siis kuolema.

Heti perään Tuure ajattelikin, että ehkä suurin pelko elämässä onkin se, että ei tunne olevansa rakastettu. Että on hylätty. Ei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Ajattelen, että tässä ollaan todella ytimessä. Jokainen meistä kaipaa tunnetta siitä, että on rakastettu. Kukaan meistä ei halua tuntea oloaan hylätyksi. Jokainen meistä haluaa kokea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on.

Ja juuri näin kristitty ihminen ajattelee itsestään, mutta myös toisista ihmisistä. Kun itse kokee olevansa rakastettu, on silloin helpompi osoittaa rakkautta toisiakin kohtaan. Kun kokee kuuluvansa porukkaan, on silloin avoimempi ottamaan myös muita ihmisiä mukaan. Kun kokee olevansa hyväksytty, on itsestäänselvää hyväksyä myös muut ihmiset sellaisina kuin he ovat.

Tämän päivän aiheena on siis anteeksi antaminen. Evankeliumitekstin katkelmassa apostoli Pietari tuli Jeesuksen luo ja kysyi Jeesukselta: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?”
”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.

Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa. Näin monesti tulee antaa toiselle anteeksi.

Tästä sanojenvaihdosta on aistittavissa, että Pietari ajatteli, että onhan siinä nyt oltava jokin raja, kuinka monta kertaa toisen ihmisen voi armahtaa ja antaa tälle anteeksi. Että kyllähän se nyt niin on, että jos mä kuusi kertaa annan anteeksi, niin sen jälkeen riittää. Ei mulla ole malttia antaa anteeksi enää seitsemättä kertaa. Kyllä tyhmemmänkin ihmisen on osattava oppia, jos kuusi kertaa joutuu samasta asiasta pyytelemään anteeksi. Seitsemäs kerta saa olla sitten viimeinen.

Mutta tämäpä ei riitä, vaan meidän on annettava toisillemme anteeksi vaikka se seitsemänkymmentäseitsemän kertaa. Sanoessaan näin Pietarille Jeesus oikeasti sanoo, että “Pietari hyvä… *huokaus* Sinun täytyy jaksaa antaa anteeksi toiselle kerta toisensa jälkeen. Ihan loputtomiin asti.”

Jeesus siis sanoo, että antakaa toisillenne anteeksi. Jos anteeksi antamisessa ei ole kysymys toisen ihmisen rakastamisesta, toisen ihmisen mukaan ottamisesta ja toisen ihmisen hyväksymisestä, niin mistä siinä sitten olisi kysymys?

Voisi sanoa, että kristityn kodin tunnistaa siitä, että siellä pyydetään ja annetaan anteeksi. Eli pyydetään ja annetaan anteeksi.

Kaikki me mokataan joskus, ja siksi onkin tärkeää se, miten mokaan suhtautuu. Kun mokaa, niin silloin hälytyskellojen pitäisi soida ja pitäisi osata ajatella, että mitäs nyt. Anteeksi pyytäminen ei ole aina meille helppoa, ja juuri siksi sitä on hyvä harjoitella.

Anteeksi pyytämistäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että saa anteeksi. Anteeksi saamisella osoitetaan, että vaikka mä olen mokannut, niin silti mä riitän juuri tällaisena kuin olen. Ja että minusta välitetään. Anteeksi antaminen ja anteeksi saaminen on välittämistä. Välittämistä, koska sillä tavoin näytetään, että anteeksi pyytävä ei ole yhdentekevä, vaan me haluamme, että hänelle ei jää omista mokistaan paha mieli. Siksi annetaan anteeksi.

Tällä tavalla Jumalakin suhtautuu meihin. Vaikka me teemme jatkuvasti oman päämme mukaan ja rikomme hänen tahtoaan, silti hän armahtaa meidät ja antaa meille anteeksi. Jumalalle me jokainen riitämme omana itsenämme, vaikka me mokaamme. Tätä on Jumalan rakkaus ja näin meidän tulee kohdella toisiamme ja opettaa samaa lapsillemme.

Tähän taustaan peilaten kuulosti aika hyvältä kuulla suositun suomalaisen artistin, Tuure Kilpeläisen, suusta ne ajatukset, joista alussa puhuin. Eli että eniten ehkä sitten kuitenkin pelottaa se, että ei koe olevansa rakastettu, kokee tulleensa hylätyksi ja kokee, ettei riitä sellaisena kuin on. Ne ovat ihan aiheellisia ja todellisia ajatuksia meille monelle.

Sen takia me tarvitsemmekin uskoa armolliseen Jumalaan, rakastavaan Isään. Kaiken elämän pelon ja epävarmuuden keskellä saamme luottaa siihen, että Isä rakastaa meitä ja on turvanamme.

Kristillinen usko perustuu siihen, että meitä rakastetaan. Jumala on rakastanut meitä äärettömän paljon antaessaan henkensä meidän puolesta. Tämä Jumalan rakkaus kertoi siitä, että hän oli antanut meille ihmisille anteeksi. Anteeksi antaminen näkyi konkreettisina rakkauden tekoina. Samalla tavalla meidän ihmisten tulee rakastaa toisiamme ja näyttää se antamalla toisillemme anteeksi.

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.