Luin tässä tällä viikolla Kirkko ja kaupunki -lehden jutun piispainkokouksen pitkäaikaisesta pääsihteeristä Jyri Komulaisesta, joka on nyt siirtymässä tutkijan tehtäviin Kirkon koulutuskeskukseen. Juttu oli otsikoitu tähän malliin: “Kirkolla ei pitäisi olla mitään rajoja, sanoo Jyri Komulainen – oleellista on vain ydin, joka on Kristus”.
Eli: Kirkolla ei pitäisi olla mitään rajoja, oleellista on vain ydin, joka on Kristus. Tässä sanotetaan aika hyvin se, miten meidän kristittyjen tulisi nähdä kirkkomme ja toiset kristityt sen jäseninä.
Minusta tämä oli hyvin sanottu. Kristittyinä meidän ei pidä luoda rajoja toistemme välille ja katsoa toisia ihmisiä kuin muukalaisia. Tai edes ajatella, että me olemme tätä porukkaa ja nuo toiset ovat toista porukkaa.
Surullista sanoa, mutta meillä kirkon piirissä tämä on yhä tätäpäivää. Me kristityt ollaan kovaa porukkaa lajittelemaan toisiamme sen mukaan, mitä olemme mieltä mistäkin asiasta. Tässä alkusyksystä esimerkiksi keskustelu kirkon avioliittokäsityksestä on jälleen saanut uutta vauhtia piispainkokouksen selonteon ja kirkolliskokouksen siitä käymän vilkkaan keskustelun myötä. Sekulaarit uutismediat eivät asiasta juurikaan olleet kiinnostuneita, mutta kristilliset mediat käsittelivät sitä paljonkin ja ihmiset sosiaalisessa mediassa vaihtoivat ajatuksiaan tiuhaan.
Jollakin tavalla tuntuu, että niistä rajoista edelleen tahdotaan pitää kovaa kiinni eikä oikein tahdota nähdä ihmistä siellä rajan toisella puolella. Tänään, lähimmäisen sunnuntaina, näistä rajoista puhuminen on ennen muuta tarpeellista. Suorastaan välttämätöntä.
Päivän evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: “rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte Taivaallisen Isänne lapsia.” Jeesus siis sanoo, että rakastakaa ja rukoilkaa teidän kanssa erimieltä olevien puolesta. Vihamiesten ja vainoojien voisi sanoa olevan erimielistä porukkaa kuin me itse. Heidän puolestaan tulisi kuitenkin osata rukoilla. Eli heidän, jotka ovat meihin nähden toisella puolen rajaa.
Mitä erimielisten puolesta rukoileminen ja heidän rakastamisensa sitten voisi käytännössä tarkoittaa? Ainakin juuri sitä, että meidän tulee tehdä kaikkemme, jotta ne rajat meidän ja heidän väliltä poistuisi. Silloin ei ole enää jäljellä meitä ja heitä rajan eri puolella, vaan pelkästään meitä. Ja juuri tästä kristillisessä lähimmäisenrakkaudessa on kyse.
On siis vaan meitä. Ei meitä ja heitä. Ainoastaan meitä. Sinä ja minä olemme tasavertaisina ja samanlaisina ihmisinä Jumalan lapsia. Siten meidän tulee myös suhtautua toisiimme. Kun me suhtaudumme toisiimme niin kuin olisimme samaa porukkaa, suhtaudumme toisiimme niin kuin lähimmäiseen kuuluu suhtautua.
Lähimmäinen on jokainen toinen ihminen. Siten me ihmiset ollaan porukka, jossa jokainen on toiselleen lähimmäinen. Lähimmäisenrakkauden peruskiviä on toisen pyyteetön auttaminen ja toisen kohtelu niin kuin toivoisi itse tulevan kohdelluksi.
Yksi vanha työkaverini sanoi mielestäni tosi kauniisti ja osuvasti mulle, kun vaihdoin paikkakuntaa tänne Vaasaan. Hän sanoi mulle, että “ollaan olemassa toisillemme”. Monesti tällaisissa tilanteissa, kun ei tiedä milloin seuraavan kerran nähdään, tulee sanottua, että “nähdään taas” tai “kuulemisiin”. Ei nekään huonoja toiveita ole, mutta tuon työkaverini sanat “ollaan olemassa toisillemme” puhuu aika hyvin lähimmäisenrakkauden ytimestä. Nuo sanat kertoo, että me välitetään siitä ihmisestä siellä kuoren alla ja että me nähdään se ihminen siellä kuoren alla.
Lähimmäisenrakkautta on siis se, että ollaan olemassa toisillemme. Se näkyy sitten toisten auttamisena, mutta myös välittämisenä. Välittämistä on esimerkiksi toisen kutsuminen viettämään aikaa yhdessä. Sellaisen kutsun ja välittävän eleen voi osoittaa ihan vaikka yhdellä sanalla: tervetuloa.
Olin tässä yks päivä iltalenkillä Vaasan keskustassa ja pysähdyin ottamaan hetkeks vähän happea. Siinä sitten huomasin, että olin sattumoisin pysähtynyt mormonikirkon ovelle. Oven vieressä oli iso kyltti, jossa luki mormonikirkon nimi sekä isoilla kirjaimilla teksti TERVETULOA. Siitä jäi mulle jotenkin tosi hyvä fiilis, vaikka en sisälle kirkkoon astunutkaan. Mietin, että olipa jotenkin kivasti ajateltu ja se tuntui kutsuvalta. Siinä loppulenkin aikana juoksiessa sitten ajattelin, että jokaisessa meidän kirkossakin pitäisi lukea isoilla kirjaimilla pääoven yläpuolella, että TERVETULOA. Se näyttäisi, että me oikeasti halutaan, että meidän luona käydään ja että me välitetään.
Näillä sanoilla me poistamme niitä rajoja toistemme väliltä. Sen jälkeen on olemassa vain meitä, eikä enää meitä ja heitä. Näin Jeesus meitä päivän tekstissä ohjeistaa tekemään.
Sanomalla toiselle TERVETULOA me viestitämme, että tänne sinä olet tervetullut ja täällä sinusta välitetään. Ei ole olemassa muita kuin meitä – ja meille saa aina tulla. Tämä olisi lähimmäisenrakkautta puhtaimmillaan.