Suomen suvi on kaunis ja mielestäni ihan riittävän pituinen, vuodenaikojen vaihtelussa on oma viehätyksensä. Joka tapauksessa aurinko on kesäkuussa hellinyt meitä. Kun tähän yhdistää koronatartuntojen hiipumisen ja rajoitusten purkamisen, monet ovat voineet viettää kesää liki vapaasti ja huojentuneina, nähdä tärkeitä ihmisiä, uida lämmenneissä vesissä, käydä kulttuuririennoissa. Minäkin suuntasin viime viikolla vaimon kanssa laivamatkalle ja opastetulle kierrokselle kauniiseen Seilin saareen. Paikka on vehreä ja idyllinen. Saaren historiassa on kuitenkin myös synkät sivunsa. Saarella sijaitsi 1600- ja 1700-luvulla Suomen kuuluisin leprasairaala. Tuolloin lepraa pidettiin parantumattomana ja saarelle tultiin käytännössä pelkällä menolipulla, kun sairaat haluttiin eristää. Mutta ikään kuin tässä ei olisi sairastuneille raukoille kyllin, moni ei suinkaan tuntenut heitä kohtaan sääliä. Monet ajattelivat, että kehon rujoksi muokkaava vaiva oli sairastuneen tai hänen vanhempiensa tekemän synnin seurausta. Välillä masentaa, miten paljon Jeesus on kautta aikojen seuraajiaan opettaessaan puhunut kuuloille korville. Usein ajattelemme menneitä vuosisatoja raamatullisempina ja kristillisempinä, mutta ihan yhtä kovapäisiä ihmiset ovat olleet aina.
Jeesus teki maan päällä ollessaan useaan otteeseen selväksi, ettei ole meidän asiamme nähdä syy- ja seuraussuhteita synnin ja maanpäällisen koettelemuksen väliltä. Ehkä selkein ja tunnetuin kohta on Johanneksen evankeliumissa, jossa Jeesus ja opetuslapset näkevät tien vieressä sokeana syntyneen. Opetuslapset kysyvät Jeesukselta: »Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?» Jeesus vastaa yksikantaan: »Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Ei voisi tuon selvemmin olla. Luonnollisesti joskus ihmiselle tapahtuvat pahat asiat juontuvat hänen omista vääristä teoistaan ja huonoista valinnoistaan. Mutta meidän ihmisten asia ei ole asettua toisten yläpuolelle, minkä me aina teemme, jos näemme jonkun ihmisen onnettomuuden Jumalan rangaistuksena synnistä. Silloin me oikeastaan väitämme tietävämme, miten Jumala ajattelee ja toimii. Tai jopa katsomme oikeudeksemme päättää, miten Jumalan pitäisi toimia. Siitä on lyhyt matka siihen, että ihminen korottaa itsensä Jumalan vertaiseksi ihmisten tuomariksi.
On toki ymmärrettävää, että ihmisyyteen kuuluu pohtia, miksi tässä elämässä pahoja asioita tapahtuu minulle ja muille. On kuitenkin vältettävä helpon tuntuisia vastauksia. Emme me välttämättä Raamatustakaan löydä yksinkertaista vastausta. Vanhan testamentin viisauskirjallisuudessa on monta kohtaa, jossa ihminen valittaa Jumalalle, että hänen osansa on kohtuuton – Job on näistä ehkä kuuluisin esimerkki. Toiset taas penäävät vastausta, miksi monelle röyhkeälle väärintekijälle käy tässä elämässä paremmin kuin monelle hiljaiselle ja nöyrälle. Tänä päivänä moni kyselee esimerkiksi, miksi moni hirmuhallitsija viettää loppuelämänsä palatsissa tai vaikka miksi Kyllikki Saaren murhaaja ilmeisesti vältti maallisen oikeuden tuomion. Tai miksi nuori elämänlanka katkeaa yllättäen ja aikaisin.
Kuulemassamme evankeliumissa otetaan esille kaksi erilaista pahan ja kärsimyksen muotoa. Ensiksi kerrotaan hurskaista galilealaisista, jotka olivat joutuneet oletettavasti Jerusalemin temppelin pihalla käskynhaltija Pontius Pilatuksen joukkojen surmaamaksi. Luukas tai Raamatun ulkopuoliset lähteet eivät kerro tapahtumasta tarkemmin, mutta muun muassa historioitsijat Josefus ja Tacitus mainitsevat Pilatuksen raakuuden Juudean väestöä kohtaan. Kyseessä on esimerkki ihmisten toisilleen aiheuttamasta pahasta. Moni kysyy, miksei Jumala pysäytä pahuuden töitä, mutta hän ei luonut meistä sieluttomia robotteja vaan antoi meille vapaan tahdon. Ihminen itse kykenee välillä muuttamaan kauniinkin lahjan kiroukseksi. Jeesus myös evankeliumissa vahvasti muistuttaa meitä, että synnin ja sen seurausten suhteen olemme kaikki aivan samalla viivalla. Me olemme kaikki syntiä tehneet ja pahaa seuraa rangaistus. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tässä elämässä kohtaisimme rangaistuksen, joka toimisi opetuksena meille tai varoituksena muille. Viime kädessä oikeudenkäynti on edessä tämän elämän jälkeen. Silloin ei lasketa plussa- ja miinuspisteitä, vaan ratkaisevaa on yksin usko Kristukseen ja yksin hänen armonsa. On hyvä muistaa, mitä Paavali kirjoitti roomalaiskirjeessä: Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden. Tämä ei tarkoita vapautta tehdä syntiä vaan muistuttaa, että armo on kaikkia maailman syntejä vahvempi.
Evankeliumin jälkimmäinen tapaus onkin haastavampi. Siloan torni, joka todennäköisesti sijaitsi Siloan altaan tuntumassa Temppelivuorella, oli sortunut surmaten 18 ihmistä. Kun jätetään spekulaatiot huolimattomuudesta tai vilpistä rakennusvaiheessa, niin kyseessä on puhdas ja kammottava onnettomuus – samanlainen tragedia kuin Floridassa torstaina sortunut kerrostalo, jonka jäljiltä tällä hetkellä yli 100 henkeä on kuollut tai kadoksissa. Onnettomuus, joka ei ole kenenkään syytä, mutta joka on tuonut surun ja epätietoisuuden lukemattomien perheiden elämään. Viimeisin tapaaminen tai puhelu jäi arvaamatta viimeiseksi. Suuremassa mittakaavassa luonnononnettomuudet ovat samanlaisia, vaikka joskus ihmiskunnan itsekkäällä toiminnalla on niissä osansa. Minkäänlaista ihmisen vaikutusta ei kuitenkaan ollut jouluna 2004, kun mannerlaattojen liikkumisen aiheuttama hyökyaalto yllätti ja surmasi yli 200 000 ihmistä. Moni muistanee television kuvat täystuhosta ja jotkut ehkä myös sen, että Helsingin nykyinen emeritus piispa Eero Huovinen oli paikalla. Hänen haastattelunsa nähneet muistavat, ettei piispallakaan ollut mitään kaiken kokoavaa selitystä, miksi näin kävi. Päinvastoin katsojat saivat nähdä teepaitaisen ja kyynelehtivän piispan, joka jälkikäteen kommentoi mm: ”Sanat takertuivat huulille. Kaikkein väkevimmin sydämen päälle kävivät orvot lapset. Vessaan piti mennä itkemään, kun oikein hirvitti. Ihmisten vierellä piti yrittää olla niin ammattilainen kuin jaksoi ja osasi”. Huomaamme siis, että on tuskaa, jonka edessä kukaan meistä ihmisistä ole järkkymätön toisten taakkojen kantaja. Piispa Huovinen myös antaa meille hyvän käytännön neuvon, miten me voimme kohdata lähimmäisemme suurenkin hädän ja näin välittää vaikka pienen ripauksenkin Jumalan rakkaudesta: ”Tärkeintä ei ole, onko minulla tippa silmässä, vaan se onko minulla korvat auki – ja suu kiinni, koska hädän äärellä olevan ihmisen vierellä ei pidä paljon puhua, vaan kuunnella.”
Olen ehkä ennenkin kertonut tosikertomuksen kahdesta pienen lapsen haudasta eri puolella kirkkomaata. Toisen hautakivessä lukee ”Miksi?” kun taas toiseen on kaiverrettu sanat ”Jumala tietää miksi”. Ei kuitenkaan pidä tämän kertomuksen pohjalta tulkita pinnallisesti, että edellinen hauta on pakanallinen ja jälkimmäinen kristillinen. Surun kohdatessa on ymmärrettävää Jobin tavoin huutaa taivasta kohti ”Miksi?” Mutta on varmasti helpompaa, jos on luottamus siihen, että Jumala tietää meitä paremmin. Mutta oikeastaan tieto ei ole tärkeintä vaan se, että on Jumala, jolle voimme kantaa kaiken kipumme ja tuskamme. Niin kuin Jobkin tuskansa keskellä toteaa: Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme.