Niin kauan kuin muistan, olen ihmetellyt kärsimysviikon kirkollista dramaturgiaa. Malkamaanantaista kellokeskiviikkoon samaistutaan Jeesuksen yhä syvenevään kärsimykseen. Getsemanen puutarhassa rukoileva Jeesus joutuu pala palalta luopumaan siitä, mitä kutsumme hyväksi elämäksi. Läheiset hylkäävät hänet, kaikki, mikä hänelle on tärkeää, joutuu pilkan kohteeksi, hän tulee tuomituksi epäoikeudenmukaisesti ja väärin.
Jeesusta ympäröivät eri tavalla heikot ihmiset, joista jokaiseen voi jollain tapaa samaistua ja todeta. En olisi toiminut yhtään toisin, jos olisin ollut tuolla. Olen osa sitä joukkoa, niitä kaikkia ihmisiä, jotka syöksevät Jeesuksen kärsimykseen, joka vie häntä kuohuvan virran lailla kohti loppua, kohti ristiä.
Tuomion tunnelmista siirrytään tähän kiirastorstain suvantoon, hetkeen, jossa kaikki on hyvin ja paikallaan, on ystävät, on juhla-aika, on jaettua ruokaa, vaikka toki tämänkin veden väikkeessä näkyy tummia heijastuksia.
Evankeliumien kronologinen lukeminen toki kertoo vähän toista. Kärsimysmatka alkaa tästä huoneesta, jonka paikan Jeesus ohjeistaa opetuslapsille hieman ennen. Oli tämän yhteinen ateria sitten pääsiäismatkan alussa tai keskellä, hetki on painokas. Tämä huone yläkerroksissa, pääsiäisateria ja ystävät kuin alleviivaat juhlapäivän merkitystä.
Mihin kiirastorstain kuvaus sitten kutsuu meitä samaistumaan? Syömisen merkitykseen? Näinkin se voi olla. On aika erityistä, että Jeesus pyytää meitä muistamaan sitä kaikkea, minkä hän meille antaa, nimenomaan syömisen yhteydessä. (tämä ei ole oma idea, kollegan) Syöminen on ehkä kokonaisvaltaisin tapa muistaa. Se ei tapahdu vain ajattelussa, vaan tulee kaikkiin aisteihimme, tuntoon, makuaistiin, sanojen kautta kuuloaistille ja näköaistin kautta tavoitettavaksi.
Vai kutsuuko se näkemään yhdessäolon syvän merkityksen? ”Hartaasti olen halunnut syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne ennen kärsimystäni.” sanoittaa Jeesus tai kuten selkokielinen Luukkaan evankeliumi sen sanoo: Halusin todella kovasti syödä tämän aterian teidän kanssanne, ennen kuin minun pitää kärsiä. Vai ottamaan todesta jakamisen kehotuksen, johon Jeesus opastaa. Ehkä kaikkea näitä. Ja tietenkin ottamaan vastaan armon täyteyden, siunatussa leivässä ja uuden liiton viinissä.
Mutta olisko kiirastorstain samaistumisen kohde kuitenkin toivo, jonka Jeesus jättää meille hänen seuraajilleen? Toivo, joka ilmenee Jeesuksen sanoissa ”enää en syö pääsiäisateriaa, ennen kuin se saa täyttymyksensä Jumalan valtakunnassa.” Hän kutsuu valitsemaan toivon, joka näkee suvantohetken lohdutuksen kaiken keskellä. Hän kutsuu valitsemaan toivon, joka muistaa syvällä menetyksen kuohuissakin Jumalan rakkauden käsittämättömän voiman. Hän antaa meille toivon ja tulevaisuuden antamalla itsensä. Siihen toivoon, ajattelen, me tänään haluamme samaistua kaikin aisteinemme.