Ihmisillä on asioihin erilaisia kantoja ja mielipiteitä. Joskus erimielisyys johtaa ihmisten välisiin riitoihin. Silloin yhteisten päätösten teko on vaikeaa, mahdotontakin. Ratkaisun saamiseksi osapuolten on silloin luovuttava ehdottomuudestaan ja ”tultava vastaan”. Joskus taas asiat saattavat näyttäytyä yhdentekeviltä.
Evankeliumeista luemme, miten toiset hyväksyivät Jeesuksen ja ottivat hänet vastaan, toiset taas torjuivat – jopa vihasivat ja vainosivat häntä. Näin on tänäkin päivänä. Jotkut taas luulevat voivansa pitää suhdetta Jeesukseen yhdentekevänä. Mutta Jeesus sanoo: ”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa” (Matt.12:30). Jeesukseen voidaan suhtautua lopulta vain kahdella tavalla: joko puolesta tai vastaan. Jakolinja kulkee sydämestä sydämeen, uskon ja epäuskon välisenä..
Usko voi ilmetä suun tunnustuksena, muuna henkilökohtaisena todistuksena, julistuksena, lauluina tai virsinä. Voimme todistaa Jeesuksesta myös rakkauden tekoina, rauhana tai kärsivällisyytenä, jotka säteilevät sydämestä ympäristöön, käymällä jumalanpalveluksessa tai ehtoollisella ja lopulta kaikella Jumalan tahdon mukaisella elämällä. Omalla tavallaan todistaa myös kirkkorakennus, joka seisoo keskellä kylää.
Epäusko saa puolestaan aikaan Vapahtajan kieltämistä, pilkkaa, vastustusta tai välinpitämättömyyttä Jumalan sanaa ja tahtoa kohtaan. Tämän kaiken muodot ja voima voivat vaihdella. Kansanrunoilijamme Pentti Lyytinen kohtasi pilkkaa kirkossa käyntiensä vuoksi ja kirjoitti voimakasta kuvakieltä käyttäen: ”Rakit repii jalkojain’, kun kuljen kirkkomatkojain’”. Olemme viime aikoinakin kuulleet, että myös kirkkorakennukset kohtaavat joskus väkivaltaa, tuhoutumiseen asti – samoin kaikki muu, mikä edustaa kristinuskoa.
Uskon tunnustamisen lähtökohtana on siis sydämen usko. Mutta on myös niitä, jotka lausuvat Jeesuksen nimen itsekkäässä tarkoituksessa tai vääryyden verhona: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon” (Matt. 7:21). Taivaallisen Isän tahto on mahdollista täyttää vain uskoen Jeesukseen: syntien anteeksisaamisessa, uudessa, Jumalan tahdon mukaisessa elämässä ja kerran taivaaseen pääsyssä. Sitten on myös niitä, jotka epäilevät, yhtenä hetkenä uskoen, toisena taas ei. Epäilijää Herra tahtoo vahvistaa ja antaa uskosta myös sisäisen todistuksen, rauhan sydämeen.
Uskon tunnustamiseen liittyy kuitenkin taakka. Sisäinen äänemme kuiskaa: ”Mitä muut ajattelevat? Joudut pilkatuksi tai eroon yhteyksistä”. Näin tosin joudummekin. Uskon tunnustaminen merkitsee meille annettua, kannettavaa ristiä. Jeesus sanoo: ”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle” (Matt. 10:38).
Mutta älkäämme pelätkö! Uskon tunnustaminen on kristityn todistusta, toisia varten. Jeesus ja apostoli rohkaisevat meitä: ”Vaikka joutuisittekin kärsimään vanhurskauden tähden, te olette autuaita. ”Älkää heitä pelätkö älkääkä hämmentykö”, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Piet. 3:14-15). Myös uskontunnustuksen lausuminen yhteisesti voi rohkaista arkaa todistajaa. Jeesus on luvannut olla kanssamme kaikki päivät loppuun asti (ks. Matt.28:20). Hän on luvannut todistajilleen voiman ja rohkeuden tunnustaa hänen nimeään vaikeissakin tilanteissa. Tämä rohkeus kumpuaa sydämen uskosta. Kysymys ei siis ole omavoimaisesta ”uskon urheilusta” – tässäkään ”kukko ei käskien laula”. Päinvastoin, tunnustamisen voima on kätkettynä heikkouteen, ensin ristiinnaulitussa, ylösnousseessa Jeesuksessa, sitten myös meissä.
Päivän evankeliumia on siis ymmärrettävä siten, että uskon tunnustaminen ei ole pelastuksen ehto, vaan pelastavan uskon seuraus. Mutta jos tuota uskon seurausta ei ollenkaan ole, ei uskokaan ole elävää. Muistakaamme kuitenkin, että tässä on jokaisella kristityllä kilvoittelun paikka. Emme ole täydellisesti uusia luomuksia vielä tässä ajassa. Uskovinakin raahaamme mukanamme synnin turmelemaa luontoamme, joka ei tahdo tunnustaa Vapahtajaa. Syntiselle luonnolle vain ei anneta valtaa. Ilman Jeesusta emme voi tehdä mitään Jumalan valtakunnassa.
Kun siis uskomme, Jeesus on tunnustava meidät omakseen Jumalan enkelien edessä. Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Tässä on viittaus Jumalan sanaan. Sille, joka uskoo, Jumalan sana lupaa armahduksen – nyt ja viimeisellä tuomiolla. Jeesus Kristus on elävä Jumalan sana, ja Isä on antanut hänelle tuomiovallan. Kaikki synnit ovat anteeksi annetut sille, joka uskoo. Mitään syntiä ei lueta hänelle tuomion aiheeksi. Joka taas paatuu lopullisesti epäuskoon, sen sana tuomitsee viimeisellä tuomiolla. Pyhän Hengen herjauksessa on kysymys juuri tästä lopullisesta paatumuksesta, ei mistään yksittäisestä synnistä. Mutta jos ja kun kuulemme tuomiomme jo täällä ajassa, on vielä mahdollista kääntyä, uskoa ja pelastua.
Marttyyri tulee Uuden testamentin alkukielen sanasta ”martys”, joka tarkoittaa todistajaa. Marttyyrit todistavat omalla verellään – heille uskon tunnustus on elämän ja kuoleman kysymys. Joka vainottuna kristittynä, kuoleman uhan edessä, tunnustaa uskoaan, hän saa marttyyrikuoleman. Kuolemankin edessä marttyyrit osoittavat rohkeutta tunnustaa uskonsa. Päivän evankeliumin edellä Jeesus puhuu juuri tästä pelottomuudesta. Kuolemasta huolimatta – ja juuri silloin – marttyyrit voittavat ja pääsevät Stefanoksen tavoin taivaan Isän kirkkauteen. Muistamme Jeesuksen sanat hänen kuolinhetkellään: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Luuk. 23:46). Ja marttyyrien teloituksia seuraa herätyksiä. Mutta jos joku marttyyrikuoleman uhan edessä kieltää Jeesuksen ja luopuu uskostaan, saa pitää henkensä, mutta joutuu Jumalan tuomion alaiseksi.
Pakanallisten Rooman keisareiden aikana oli paljon marttyyreja. Stefanoksen ohella ainakin apostolit Pietari ja mahdollisesti Paavalikin luetaan heihin. Vallanpitäjät näkivät kristityt uhkana valtakunnalleen – niin kuin he näkivät myös Jeesuksen. Mutta tänäkin päivänä joissakin maissa tunnustavat kristityt saavat marttyyrin osan.
Päivän evankeliumi nostaa todistajan tehtävästä esille vielä sen, mitä pitäisi sanoa vallanpitäjien väärien syytösten edessä – syytösten, jotka kumpuavat Jumalan sanan vastustuksesta tai vainosta. Muun muassa Luther joutui tällaisiin tilanteisiin uskonsa tähden. Jeesus rohkaisee ja kehottaa luottamaan siihen, että Pyhä Henki antaa sanat. Paras keino varautua todistajana yllättäviin tilanteisiin onkin Jumalan sanaan juurtuminen, Raamatun tutkimisen kautta. Pyhä Henki nostaa muistiin ja sydämeen kätketyn sanan varastosta sen, mitä kunakin hetkenä tarvitaan.
Monet tunnustavat Jeesuksen Vapahtajakseen kantamalla kaulassaan ristiä, kristillisen uskon tärkeintä tunnusta. Olkoon risti myös kantajan sydämessä! Risti, uskomme keskus – ainoa toivo – Kristus ristille naulittuna ja tyhjä risti: ”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: – Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu” (1. Kor. 15:3-4). Juuri tätä varten Jeesus syntyi ihmiseksi maailmaan. ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden” (Ef. 1:7). Tuon rikkauden rinnalla kalpenee ihmisten suosio ja kaikki muukin, mitä tästä maailmasta löydämme. Nousemme nyt kaikella rohkeudella tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme: