Pyhäinpäivä, Matt. 5: 1–12, Raimo Laine

Raimo Laine
Jyväskylä

Pyhien yhteys

Me tiedämme kuolevamme. Sanotaan, että joka ei hyväksy sitä, että kuolee kerran, ei osaa myöskään elää. Elämä on äärettömän suuri lahja. Kaikki mekin, jotka olemme täällä tänään, olemme saaneet elämän lahjan. Jumalalle kiitos! Olemme elossa! Ihmiset, jotka antoivat sinulle elämän, saattavat olla jo poissa; isä, äiti – kaipaus on suuri, vaikka heidän elämänsä saattoikin viimeisinä aikoina olla jo hyvin vaikeaa, monenlaisten vaivojen ja sairauksien runtelemaa, ja jotenkin myös tuntuu, että näin on hyvä. Toisinaan se ei tunnu hyvältä ollenkaan: yllättävä lähtö, aivan liian lyhyt elämä – on vain tuska ja ahdistus – suunnaton ikävä.

Kun rakas ihminen on poissa, sitä on vaikea hyväksyä. Sen ajatteleminen tuottaa tuskaa ja ikävää, mutta myös kiitollisuutta. Miten paljon toisiltamme saimmekaan. Miten rikasta elämä olikaan! On vain haikeus siitä, että sen piti loppua – ei vielä pitänyt olla se aika. Edessä piti olla vielä paljon yhteisiä päiviä iloineen ja suruineen.

Tänään on aika ajatella elämän lahjaa – myös kaikkia niitä läheisiämme, jotka vielä ovat elossa. Tänään olemme elämän kokonaisuuden edessä – sen kaaren, johon kuolemakin kuuluu. Milloin me lähdemme, se on Jumalan kädessä.

Elämä päättyy, mutta taivas on totta, ja taivaassa kaikki on toisin. Ei enää itkua, ei kyyneleitä, ei sairautta, ei kipua, ei epäoikeudenmukaisuutta, ei vääryyttä. Kukaan ei enää tee pahaa, vaan kaikki tekevät aina oikein, kukaan ei ole väkivaltainen, ei loukkaa toista, kukaan ei tapa, ei murhaa, kukaan ei ahneuksissaan ryöstä eikä riistä toiselta, ei kerää yli tarvitsemansa määrän, vaan antaa lahjaksi sille, jolla ei ole. Villieläimetkään eivät tuota toisilleen eivätkä ihmisille vahinkoa. Koko luomakunta on sopusoinnussa.

Kukapa ei sinne kaipaisi maailmasta, jossa oikeus ei aina toteudu; maailmasta, jossa paha ei aina saakaan palkkaansa; maailmasta, jossa hyvyys näyttää polkeutuvan vihapuheen ja uhkausten alle; maailmasta, jossa aseisiin riittää rahaa, mutta ei nälkäisten ruokkimiseen; maailmasta, jossa sille, jolla on, annetaan aina vain lisää, ja siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mitä hänellä on. Listaa voisimme jatkaa loputtomiin.

Kristittyinä taivaskaipuuseemme liittyy halu jo nyt edistää kaikkea sitä, mistä taivaassa uneksimme. Emme vain odota pääsyä taivaaseen, vaan toimimme paremman maailman puolesta. Teemme mitä voimme, jotta nälkäisillä ja murheellisilla, kaikin tavoin kärsivillä, vainotuilla, unohdetuilla ja ahdistetuilla voisi olla helpompaa. Jotta heidän oikeudenmukaisuuden nälkänsä tulisi jo nyt ravituksi. Taivaassa kaikki on täydellistä, mutta jo täällä haluamme kulkea sitä kohti.

Kun katsomme historiaa taaksepäin, iloitsemme matkasta, joka on jo tehty, mutta samalla näemme, että paljon on vielä tehtävää. Aina ei ihmisoikeuksien toteutuminen etene suoraviivaisesti. Kauan kärsineet ja syrjään sysätyt kokevat ”vastatuulta ja kylmää viimaa”; usein jopa Jumalan sanaa on käytetty vastustamaan ihmisoikeuksien toteutumista.

Tänään meitä rohkaisevat ihmiset, jotka ovat itsestään piittaamatta palvelleet muita. He ovat sydämensä palolla ”lähteneet myrskyävälle merelle”, he ovat vaikeuksia uhmaten ”nousseet korkealle vuorelle.”

Kuinka he ovat siihen pystyneet? He ovat olleet Jumalan sylissä, hänen hartioillaan, joka sanoo: ” Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” (Jes.46:4). He ovat pitäneet kiinni Jeesuksen kädestä, vaikka heitä on samalla pelottanutkin. Usein he ovat olleet yksin. Heidän rohkeutensa on ollut pettämäisillään. Ja kun he ovat alkaneet vajota, Hän on nostanut heidät ylös. (Matt.14:28-33)

Kun katsomme menneiden aikojen pyhiä, saamme rohkeutta heidän rohkeudestaan. Meitäkin Jeesus kutsuu myrskyävälle merelle, uskaltamaan mahdottomia, ”sytyttämään lamppu pimeään, raivaamaan tietä synkän metsän halki, rakentamaan siltaa kuohuvien tyrskyjen yli.”

Ehkäpä sinunkin edesmennyt rakkaasi on omalla tavallaan ollut tällainen toivon tuoja. Hänen ansiostaan maailma on nyt joltain osin valoisampi, jonkun on nyt helpompi hengittää.

Kun tänään kaipaamme ja ikävöimme rakkaitamme, saamme jättää heidät meitä rakastavan Taivaallisen Isän käsiin. Samalla meitä myös muistutetaan siitä, että elämämme on arvokas lahja. Meillä on täällä vielä paljon tehtävää. Jokaista tarvitaan unelmoimaan ja tuomaan toivoa paremmasta.

Lukemassamme tekstissä Jeesus aloittaa julistamalla autuaiksi ne, jotka kärsivät siitä, että oikeus ei toteudu. Maansa saattoi menettää helposti. Köyhäksi saattoi joutua myös siten, että menetti vanhempansa. Köyhät, murheelliset, kärsivälliset; ne, joilla oli nälkä ja jano, mutta myös suuri kaipaus: nälkä ja jano oikeuden voittoon. He ovat autuaita. He ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa, sillä joka heitä auttaa, auttaa itseään Jeesusta. (Matt. 25)

Jeesuksen puhe jatkuu. Autuaita ovat myös ne, jotka edistävät oikeuden toteutumista: Autuaita ne, jotka toisia armahtavat; Autuaita puhdassydämiset; Autuaita rauhantekijät; Autuaita ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan. Tuo vanhurskaus on tässä vähän vanhahtava sana. Kyse on siitä, että heitä vainotaan siksi, että he ajavat oikeudenmukaisuutta.

On autuasta olla Jeesuksen seuraaja. ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” Jeesusta vainottiin siksi, että hänellä oli tuo näky paremmasta maailmasta: taivas on ihana paikka, mutta eletään mekin niin, että siitä voisi heijastua jotakin jo täällä maan päällä! ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.”